Black lives matter

Tasan kaksi viikkoa on kulunut George Floydin taposta Yhdysvalloissa. Black lives matter -liike on kasvanut ennen näkemättömiin mittasuhteisiin ja mielenosoituksia on järjestetty ympäri maailmaa. Vaikka kaikki mielenosoitukset saavat myös ei-toivottuja, väkivaltaisia ja omaisuuden hävittämiseen pyrkiviä muotoja, on itse asia äärimmäisen tärkeä ja ansaitsee kaiken huomion ja asiallisen keskustelun aiheesta.

Niin Yhdysvalloissa kuin muissa maissa - Suomi mukaan lukien - kaikki rasismi ei suinkaan ole avointa vihamielisyyttä, huutelua tai väkivaltaa, vaikka sitäkin esiintyy valtaväestöstä poikkeavia etnisiä ryhmiä kohtaan. Hankalammin hahmotettava ja siksi myös vaikeammin poistettava rasismin muoto on kätkeytynyt yhteiskunnan rakenteisiin. Vai mistä syystä Korhonen palkataan työhön kuin työhön mieluummin kuin Lindgren tai Abdullaye?

Vaikka rotuerottelu on virallisesti lopetettu sekä Yhdysvalloissa että Etelä-Afrikassa, jossa se jatkui virallisena aina 1990-luvulle saakka, yhteiskunnan eriytyminen etnisin perustein on paikoin jopa syvempää kuin ennen kansalaisoikeustaistelua. Asuinalueet ovat edelleen etnisesti vahvasti profiloituneita, samoin koulut. Politiikan tutkijat Harris ja Lieberman Columbian ja John Hopkins -yliopistosta kirjoittivat vuonna 2015 Foreign Affairs -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan, että mustaihoisen todennäköisyys olla köyhä on kolme kertaa suurempi kuin valkoihoisella, ja hän suorittaa lukion puolet epätodennäköisemmin kuin valkoihoinen. Viime päivien uutisointi on tehnyt selväksi, miten paljon suuremmalla todennäköisyydellä mustaihoinen joutuu poliisin pysäyttämäksi tai väärin kohtelemaksi kuin valkoihoinen.

Tilastokeskuksen mukaan helsinkiläisistä toisen polven maahanmuuttajista 66 prosenttia 20-24 -vuotiaista oli suorittanut peruskoulun jälkeisen tutkinnon vuonna 2019. Suomalaistaustaisista vastaava tutkinto oli 88 prosentilla. Toisen polven maahanmuuttajien koulutustaso on parantunut 2010-luvun aikana. Silti edelleen on syytä kiinnittää huomiota esimerkiksi äidinkielisen opetuksen saatavuuteen ja suomi tai ruotsi toisena kielenä -opetuksen kehittämiseen. Aikuisten maahanmuuttajien kohdalla nopea työllistyminen ja kielen oppiminen työssä ovat parempi vaihtoehto kuin pelkkä kielen opetus ilman kosketusta työelämään.

Rasismi on väärin, mutta se ei poistu toteamalla että sitä ei meillä ole. Pahinta rasismia on usein se, jota ei itsekään tunnista. Tosiasioiden tunnustaminen ja niihin vaikuttaminen ovat tehokkaimpia toimintatapoja tässäkin asiassa.

Black lives matter. All lives matter, no matter whose.

Koulu (melkein) ilman kirjoja

Koulujen lukuvuosi alkoi Namibiassa 15.1. Koulua on tätä kirjoittaessani siis käyty vähän yli kaksi viikkoa. Vaikka maassa on yleinen oppivelvollisuus ja valtio takaa ilmaisen peruskoulun kaikille, käytännössä koulupaikan löytyminen ei ole itsestään selvää.

Koulujen alkaessa uutisoitiin siitä, miten monet vanhemmat vielä koulujen alettuakin etsivät kuumeisesti koulupaikkaa lapsilleen. Kyse on perheistä, jotka ovat muuttaneet, tai jotka haluavat siirtää lapsensa korkeiden lukukausimaksujen takia pois yksityiskouluista valtion kouluihin. Opetusministeriön mukaan koulupaikkoja koko maassa on jopa yli tarpeen, mutta kysyntä ja tarjonta eivät joillain alueilla vastaa toisiaan. Oman ongelmansa muodostavat 8. luokkalaiset, joista jopa puolet on jäänyt luokalle ja kilpailee nyt ikänsä puolesta kahdeksannelle luokalle tulevien kanssa koulupaikoista. Tämä puolestaan liittyy ylimpien luokkien päättökokeita koskevaan opetussuunnitelmauudistukseen, joka toteutetaan portaittain vuosina 2019-2020. Ilmeisesti useat näistä luokalle jääneistä ovat halunneet itse jättäytyä luokalle, jotta pääsevät saumattomammin seuraamaan uutta systeemiä. 

Peruskoulun maksuttomuus on myös alkaneena lukuvuotena suhteellista. Valtion kouluissa ei edelleenkään ole lukukausimaksuja, mutta heikon taloustilanteen takia valtionavustuksia kouluille on leikattu siinä määrin, että koulut eivät enää pysty hankkimaan tarvittavia opiskelutarvikkeita. Koska opetus edelleen on nimellisesti maksutonta, koulut eivät voi virallisesti ottaa maksua koulutarvikkeista, vaan kiertävät tätä keräämällä vanhemmilta vapaaehtoisia tukimaksuja. Käytännössä kuitenkin opiskeluvälineet annetaan ainoastaan niille oppilaille, joiden vanhemmat ovat suorittaneet vapaaehtoisen maksun.

Vietin koko viime viikon eräällä alakoululla, jossa seuraamallani luokalla oli edelleen muutama oppilas, joilla ei ollut tarvittavia vihkoja. Nämä oppilaat tekivät muistiinpanonsa irtopapereille, jos joku toinen oppilas tai opettaja sattui sellaisen antamaan. Käytännön kokemus on osoittanut, että nuo irtolaput katoavat johonkin saman tien kun oppitunti on ohi. Joillain oppitunneilla nämä oppilaat eivät tehneet mitään muistiinpanoja. Sen lisäksi, että läksyjen tekeminen kotona on mahdotonta, joutuvat nämä oppilaat tietysti myös kärsimään siitä stigmasta, että heidän vanhemmillaan ei ole varaa tai halua hankkia heille koulutarvikkeita, toisin kuin luokkakavereiden vanhemmilla.

Maan pääsanomalehden yleisönosastossa oli myös paljon kirjoituksia koulun alkuun liittyen. Eräs ”Viikon kirjeen” kirjoittaja oli sitä mieltä, että koko koulujärjestelmä on epäonnistunut. Keinoina koulujärjestelmän parantamiseen hän ehdotti lomien lyhentämistä, oppikirjojen määrän lisäämistä, virassa olevien opettajien ryhdistäytymistä ja äidinkielisen opetuksen ulottamista neljännelle luokalle.

Namibiassa lukuvuosi alkaa tammikuussa ja päättyy joulukuussa. Lukuvuosi jakaantuu kolmeen lukukauteen, joiden väliin jää aina noin kuukauden loma. Koulupäivien yhteenlaskettu määrä on kuitenkin 198, eli kymmenisen päivää enemmän kuin esimerkiksi Suomessa. Pelkkä koulupäivien määrä ei siis selitä heikkoja oppimistuloksia. Tarkkailtuani tässä vaiheessa viikon ajan oppitunteja olen väistämättä havainnut, ettei oppiminen ole kovinkaan tehokasta. Paljon aikaa kuluu siihen, että puuttuvia tarvikkeita, vihkoja ja kyniä, lainaillaan sieltä täältä. Opetus perustuu pitkälti opetuskeskusteluun, toistoon ja kopiointiin. Luokissa toki on myös julisteita, joiden avulla opettajat havainnollistavat opetusta, ja luokan hallitsevat opettajat osaavat innostaa oppilaita osallistumaan. Toisilta opettajilta kuluu kuitenkin huomattavasti aikaa järjestyksen ylläpitämiseen.

Oppikirjoja on ainoastaan luokassa, ja niitä riittää joissain tapauksissa jokaiselle oppilaalle, joissain aineissa kaksi oppilasta jakaa saman oppikirjan. Kirjojen kunto vaihtelee lähes uudesta kannettomiin kirjoihin, joista puuttuu osa sivuista. Pulpetit ja tuolit olivat myös erittäin huonossa kunnossa siinä koulussa, jossa vierailin. Metallijalkaiset pöydät ja tuolit ensinnäkin pitävät tavatonta meteliä raapiutuessaan betonilattiaa vasten. Toiseksi niihin kiinnitetyt puiset pöytälevyt ja istuinosat olivat osassa kalusteita irronneet. Eräänkin paripulpetin kansi putosi rämähtäen matikantunnin aikana useampaan kertaan. Ei ihme, jos opetukseen keskittyminen ei silloin onnistu.

Tapaamani opettajat suhtautuivat kaikista hankaluuksista huolimatta myönteisesti työhönsä ja kokivat sen kutsumuksenaan. Kuvitellessani itseni opettamassa neljääkymmentä hyvin erilaisista koti- ja kielitaustoista tulevia oppilaita meluisassa, huonosti varustellussa luokassa yli kolmenkymmenen asteen lämmössä menettäisin luultavasti motivaationi paljon nopeammin. Näissä opettajissa ja oppilaissa on kaikesta huolimatta Namibian tulevaisuus.