Arvovaalit

Pitkään on valitettu, ettei politiikka eikä aina edes äänestäminen kiinnosta tavallista kansalaista, koska poliittiset puolueet eivät juurikaan erotu toisistaan. Kaikki lupaavat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, mutta lopputulos on aina jokseenkin sama.

Näissä vaaleissa ei tätä ongelmaa ole. Talouskasvun elpyminen antaa odottaa itseään, työttömyys kasvaa ja hyvinvointi-Suomi on kohta muisto vain. Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa oli osuva pilakuva. Kaksi lääkäriä tappelee keskenään. Ovesta kurkistaa sairaanhoitaja, joka kysyy vienosti: "Joko olette päättäneet, leikataanko vai elvytetäänkö?"

Taloudellisen tilanteen kiristyminen on tuonut esiin puolueiden ideologisia eroja. Otetaanko lisää velkaa, leikataanko palveluja, korotetaanko veroja vaiko alennetaan ja keneltä? Eri puolueiden vastaukset näihin kysymyksiin ovat erilaisia, riippuen paljolti siitä, mihin kohtaan perinteistä vasemmisto-oikeisto akselia ne sijoittuvat.

Edellä mainitun jaon lisäksi on poliittiseen kenttään ilmestynyt toinen jakolinja, joka ei kulje selvärajaisesti puolueiden välillä, vaan pitkälti myös niiden sisällä. Jako arvoliberaaleihin ja arvokonservatiiveihin on nähtävissä monissa kysymyksissä, ei vähiten perheeseen ja avioliittoon liittyvissä kysymyksissä. Jotkut puolueista ovat profiloituneet näissä kysymyksissä selkeämmin, toisissa jakolinja kulkee puolueen sisällä.

Nämä vaalit ovat monessa mielessä arvovaalit. Siksi onkin erityisen tärkeää ottaa ajoissa selvää, mitä oma ehdokas ajattelee ja mitkä ovat hänen arvonsa.

Sonjan malli

Kristillisdemokraattien eduskuntavaaliehdokas, sisäministerin erityisavustaja Sonja Falk esittelee blogissaan 17.3. oman ehdotuksensa perhevapaamalliksi. Suomeen on esitetty Ruotsin 6+6+6 -mallin soveltamista, jolla on Helsingin Sanomien (16.3.2015) kyselyn mukaan laajahko kannatus eri puolueissa. Sonja Falk ei vastusta esitettyä mallia, mutta esittelee oman 5+5+5 -mallinsa realistisempana ja edullisempan vaihtoehtona nykyisessä vaikeassa taloustilanteessa.

Sonjan mallissa äitiysvapaa olisi 5kk, josta 3kk korotettu äitiyspäiväraha. Nykymallissa äitiysvapaan kesto on noin 4kk. Sonjan esittämässä mallissa äitiysvapaata seuraava vanhempainvapaa olisi kestoltaan myös 5kk, ja sen käytöstä vanhemmat voisivat päättää vapaasti. Viimeinen 5kk olisi "kiintiöporkkana" isille. Tämä isyysvapaa olisi ansiosidonnainen. Sen käyttämättä jättäminen ei kuitenkaan poistaisi äidin oikeutta jäädä hoitovapaalle, toisin kuin kaatuneessa hallituksen perhevapaapaketissa olisi käynyt.

Sosiaali- ja terveysministeriön asettama työryhmä selvitti erilaisten perhevapaamallien käyttöä ja vaikutuksia vuonna 2011. Työryhmä päätyi esittelemään kolme erilaista mallia, joissa kussakin perhevapaiden kokonaiskesto kasvaisi. Mallit olivat:

A-malli, jossa äidin osuus 4,2kk, äidin tai isän osuus 6,3kk ja isän osuus 2,6kk (lähimpänä nykymallia, kuitenkin siten että isän osuus pitenisi).
B-malli, jossa äidin osuus 4,2kk, äidin tai isän osuus 9,0kk ja isän osuus 3,0kk
C-malli, jossa äidin osuus 6,0kk, äidin tai isän osuus 6,0kk ja isän osuus 6,0kk

Malleista tehdyissä kustannuslaskelmissa ei otettu huomioon niiden tuomaa mahdollista säästöä kotihoidon tuen ja päivähoidon kustannuksiin. Ilman näiden säästövaikutusten huomioon ottamista A-malli oli tietenkin kustannusvaikutuksiltaan maltillisin ja C-malli kallein.

Sonjan malli sijoittuu nähdäkseni jonnekin B- ja C-mallin välimaastoon. Sen etuna on pidettävä sitä, että isän osuuden käyttämättä jättäminen ei vähennä oikeutta kotihoidon tukeen.

STM:n selvityksessä todettiin lapsiperheiden köyhyysasteen lisääntyneen 1990-luvun laman seurauksena enemmän kuin muun väestön keskimäärin. Nykyisessä systeemissä yli puolet perhevapaa-ajasta ollaan niukan kotihoidon tuen varassa. On erittäin perusteltua ja lapsen edun mukaista uudistaa järjestelmää enemmän asiosidonnaiseen tukeen perustuvaksi. On myös tärkeää edistää sukupuolten tasa-arvoa työmarkkinoilla, ja toisaalta tukea isien vastuunottoa perheen sisällä. Pakkokiintiöimisiin ei kuitenkaan pidä turvautua, vaan perheiden pitää voida itse päättää lasten hoidon järjestelyistä. "Kiintiöporkkanat" toimivat paremmin kuin kiintiöiden käyttäminen keppinä.

Mielestäni ihanteellinen olisi malli, jossa äidin osuus olisi 6kk, vanhempien vapaasti jakama osuus 9kk ja isälle korvamerkitty osuus 3kk. Siinäkin tapauksessa ansiosidonnainen vapaa pitenisi vähintään 15 kuukauteen, ja isän käyttäessä oman osuutensa 18 kuukauteen. Vaikeassa taloustilanteessa kaikki avaukset ovat kuitenkin harkinnan arvoisia.

Perhevapaat remonttiin

Kun perheiltä on kysytty tutkimuksissa, miten he mieluiten järjestäisivät pienten lasten hoidon, ovat tulokset hyvin samansuuntaisia tutkimuksen tekijästä ja ajankohdasta riippumatta. Suurin osa vanhemmista haluaa järjestää pienten, alle kaksi-kolmivuotiaiden lasten hoidon kotona.

Suomessa ansiosidonnainen vanhempainvapaakausi päättyy lapsen ollessa n. 11 kuukauden ikäinen. Tämän jälkeen on mahdollista jäädä hoitamaan lasta kotihoidon tuen turvin. Kotihoidon tuki on kuitenkin hoitolisälläkin yhdestä lapsesta vain noin 525 euroa/ kk. Kotihoidontukijärjestelmää on arvosteltu siitä, että sitä käyttävät useimmin äidit, ja sen on katsottu heikentävän naisten asemaa työmarkkinoilla. Kuitenkin suomalaiset naiset palaavat töihin vanhempain- ja hoitovapaiden jälkeen työmarkkinoille huomattavasti runsaammin kuin äidit muualla Euroopassa.

Lasten hoitojärjestelyjä pohdittaessa tulisi lapsen edun olla aina ensisijainen. On kehityspsykologinen tosiasia että pienet, alle kolmivuotiaat lapset, eivät hyödy ryhmässä annetusta varhaiskasvatuksesta. Heidän infektioriskinsä on myös suurempi kuin vanhempien lasten. Pienten lasten kotihoidon etuja tulisikin tarkastella laajemmin, osana sosiaali- ja terveyspalvelujen kokonaisuutta. Kotihoitoa tukemalla voidaan vähentää pienten lasten tulehdussairauksia, esimerkiksi korvatulehduksia, jolloin terveyspalveluidenkin tarve pienenee. Erityisesti pienten lasten päiväkotihoito on jo sinänsä kallista - yhden alle kolmivuotiaan päivähoitopaikan kustannukset päiväkodissa ovat n. 15 000 euroa vuodessa.

Äidit jäänevät isiä useammin hoitamaan lapsia usein taloudellisista syistä. Hoitorahan vaatimaton taso pakottaa elämään käytännössä pitkälti yhden palkansaajan tulojen varassa. Useimmiten nuoren perheen ollessa kyseessä isä on vanhemmista parempipalkkainen, joten perheen kannalta on edullisempaa että äiti jää kotiin lapsen kanssa. Olisikin syytä selvittää, miten ansiosidonnaisen vanhempainrahakauden pidentäminen nykyisestä esimerkiksi siihen asti, kun lapsi täyttää 18 kk vaikuttaisi isien halukkuuteen käyttää mahdollisuutta jäädä lasta hoitamaan. Vanhempainrahakauden käytön ajankohtaan olisi myös syytä saada nykyistä enemmän joustoa.

Vanhempainrahakauden jälkeen tulee perheillä olla edelleen todellisia vaihtoehtoja lasten hoidon järjestämiseen. Eräänlainen "raha seuraa lasta" -tyyppinen palvelusetelimalli on mielestäni hyvin varteenotettava vaihtoehto. Setelin arvo olisi sama kaikille, ja perheet voisivat itse vapaasti valita kunnallisen päivähoidon, yksityisen päivähoidon tai kotona vanhemman itsensä tai palkatun hoitajan antaman hoidon välillä.

On korkea aika alkaa nähdä pienten lasten kotihoito yhteiskunnallisesti arvokkaana työnä.

Kenen edusta on kyse?

Erityispedagogiikan professori Timo Saloviidan mukaan (HS Viesrakynä 4.3.2015) koulutyötä haittaavat opettajien pyrkimys ryhmäkokojen pienentämiseen sekä kouluavustajien runsas käyttö. Hän väittää, ettei ryhmäkoolla ole juurikaan merkitystä oppimistuloksiin. Tästä rohkenen olla eri mieltä. Suuresta ryhmäkoosta kärsivät eniten ne, joilla on oppimisen vaikeutta. Ryhmäkoon rajaaminen on eräs tuen keino. Etenkin jos luokassa ei ole Saloviidan parjaamaa avustajaa, opettajan huomio ei millään riitä kaikille avun tarvitsijoille tasapuolisesti.

Mihinkähän perustuu Saloviidan väite siitä, että erityisluokalle siirtoon riittää se, että opettaja ja rehtori pääsevät asiasta yksimielisyyteen? Perusopetuslain 17 pykälässä säädetään erityisluokalle siirroista. Lain mukaan ennen erityistä tukea koskevan päätöksen tekemistä on kuultava oppilasta ja huoltajaa. Oppilaan opetusta vastaavilta (opettajat) on hankittava selvitys oppilaan etenemisestä. Lisäksi on tehtävä moniammatillisena oppilashuollon yhteistyönä selvitys oppilaan jo saamasta tehostetusta tuesta ja oppilaan kokonaistilanteesta. Nämä kaikki näkemykset kootaan asiakirjaan nimeltä pedagoginen selvitys. Tarvittaessa pedagogista selvitystä on vielä täydennettävä psykologisella tai lääketieteellisellä asiantuntijalausunnolla. Kaiken tämän moniammatillisen yhteistyön tuottaman dokumentoinnin perusteella koulutuksen järjestäjä tekee erityisopetuspäätöksen. Koulutuksen järjestäjä ei ole koulu, vaan kunta, ja erityisopetuspäätökset tekee opetuspäällikkö tai vastaava ylempi virkamies. On todella kummallista, että Saloviita päättää kirjoituksensa vaatimalla, että päätösvalta siirroista erityisopetukseen otetaan pois opettajilta ja annetaan terveydenhuollon ammattilaisille. Miten se voidaan ottaa pois kun sitä ei ole nytkään?

Perusopetuksessa on vuodesta 2011 ollut käytössä ns. kolmiportainen tuki. Sen tarkoituksena on ollut vähentää erityisopetuspäätösten tekemisen tarvetta, kun monenlaista tukea voidaan antaa oppilaalle ilman erityisoppilaan statusta. Yleiseen ja tehostettuun tukeen ovat oikeutettuja kaikki oppilaat, ja niiden keinovalikossa ovat lähes kaikki opetuksen eriyttämisen muodot, mukaan lukien osa-aikainen erityisopetus. Ei tarvita pitkiä ja raskaita tutkimuksia ja päätösprosesseja tuen antamiseen, vaan tukea voidaan antaa resurssien puitteissa tarvittaessa. Tuen tarpeen arvioinnissa ja tuen toteuttamisessa luotetaan opettajien ammattitaitoon. Vasta erityisen tuen piiriin pääsemiseen tarvitaan edellä kuvattu pitkä prosessi.

Salovaara tarjoaa ratkaisuksi avustajien irtisanomista ja vapautuneiden palkkarahojen osoittamista erityisopettajien palkkaamiseen. Erityisopettajia toki tarvittaisiin nykyistä enemmän. Pätevistä erityisopettajista on kuitenkin pulaa. Onko ratkaisu siis avustajien korvaaminen epäpätevillä erityisopettajilla? Kenen edunvalvonnasta tässä on kyse?