Aluevaalit eivät ole kuntavaalit

 

Monella meistä tuntuu olevan vielä melko hutera käsitys siitä, mistä tässä kuussa järjestettävissä aluevaaleissa oikein on kyse. Vaalit vertautuvat monen mielessä kuntavaaleihin, mistä osoituksena pari väitettä, joihin olen törmännyt useamman kerran.

Ensimmäinen kysymys on, ketä aluevaaleissa saa äänestää. Eräskin ehdokas oli saanut toisella paikkakunnalla asuvalta ystävältään kommentin, että on väärässä kunnassa ehdokkaana, koska nyt ystävä ei voi äänestää häntä. Väärin. Aluevaaleissa äänestysalue on koko maakunta. Varsinais-Suomessa saa siis äänestää ketä tahansa 742 ehdokkaasta, asuipa äänestäjä tai ehdokas minkä kunnan alueella tahansa – kunhan ei äänestä toisen maakunnan listalta!

Toisen väitteen olen kuullut lähinnä niiden taholta, jotka eivät asu maakunnan keskuskaupungissa. Varsinais-Suomen tapauksessa väitteen mukaan on parasta äänestää ketä tahansa ehdokasta, kunhan hän ei ole turkulainen. Ajatus perustuu pelolle siitä, että keskuskaupungista tulevien aluevaltuutettujen on mahdotonta ymmärtää reuna-alueiden ja harvaan asuttujen paikkakuntien tilannetta, ja siksi heidän missionaan on keskittää kaikki palvelut Turkuun. Taas väärin.

Pelko palveluiden keskittämisestä on varmasti perusteltu, jos lähdetään siitä, että vain keskittämällä saadaan aikaiseksi säästöjä ja parannetaan palveluita. Tämä käsitys ei kuitenkaan aina pidä paikkaansa. Suuri ei ole kaunista, eikä keskittämisellä aina saavuteta säästötavoitteita tai paranneta palveluiden laatua.

Mielestäni poliittisen päättäjän eräs tärkeimpiä ominaisuuksia on kyetä katsomaan asioita kokonaisuuksina, oman eturyhmänsä intressien ulkopuolelta. Turkulaisen aluevaaliehdokkaan tavoitteena ei ole lakkauttaa terveyskeskuksia muualta maakunnasta. Ei ole myöskään mitään takeita siitä, että raisiolainen, kaarinalainen tai lietolainen ehdokas tuntisi Pyhämaan, Someron tai Nauvon tilannetta paremmin vain sen ansiosta, että sattuu asumaan kunnanrajan toisella puolella.

Aluevaalit ovat jo ovella. Sopivaa ehdokasta valitessa kannattaa tutustua kaikkiin ehdokkaisiin tasapuolisesti ja etsiä omia arvoja ja käsityksiä vastaava ehdokas kunnanrajat tällä kertaa unohtaen.

Aluevaalit - hyvinvoinnin arvovaalit

Suomen historian ensimmäiset aluevaalit järjestetään alle kuukauden päästä. Vaikka tiedotusvälineissä onkin käsitelty vaaleja, moni saattaa silti edelleen mielessään kysellä, mistä näissä vaaleissa oikein on kyse, ja miksi niissä pitäisi äänestää. Onkin uumoiltu, että äänestysprosentti näissä vaaleissa jää alhaisemmaksi kuin kuntavaaleissa, jopa alle 50 prosentin. Näin ei kuitenkaan saisi olla, sillä tulevissa hyvinvointialueiden valtuustoissa päätetään asioista, jotka vaikuttavat suoraan siihen, missä sosiaali- ja terveyspalveluja jatkossa tarjotaan, miten nopeasti pääsee hoitoon, mitä mielenterveyspalveluita on tarjolla ja miten nopeasti palokunta tai ambulanssi saapuu paikalle.

Nostan tässä esiin itselleni kolme tärkeintä hyvinvointipalveluihin liittyvää asiaa, joihin toivon voivani vaikuttaa aluevaltuutettuna. Moni muukin asia on toki keskeinen ja tärkeä, mutta tässä käsittelemäni ovat erityisen lähellä omaa sydäntäni.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuus ja saavutettavuus

Suomalaisessa terveydenhoitojärjestelmässä erikoissairaanhoito on korkeatasoista ja laadukasta. Kun tutkimuksiin ja hoitoon on kerran päässyt, saa varmasti parhaan mahdollisen hoidon. Ongelmana on hoitoon pääsy. Perustason palvelut ovat ruuhkautuneet niin, että pahimmillaan ajan varaaminen ja kiireettömään hoitoon pääsy on työn ja tuskan ja pitkällisen odotuksen takana. Mielestäni koko sote-uudistuksen tärkeimpiä tavoitteita tulisi olla hoitoon pääsyn nopeuttaminen ja perusterveydenhuollon vahvistaminen. Palvelusetelijärjestelmää tulee kehittää jonojen purkamiseksi ja hoitohenkilökunnan palkkaukseen ja työoloihin on kiinnitettävä huomiota.

Myös sosiaalipalveluiden osalta on tärkeää panostaa avun saatavuuteen ja tarttua orastaviin ongelmiin ennen kuin ne ehtivät muodostua suuriksi, jolloin tarvittavat toimenpiteet ovat huomattavasti kalliimpia. Esimerkiksi lapsiperheiden tukeminen, perheneuvolapalvelut, päihde- ja mielenterveysongelmien hoito ja ehkäisy ja matalan kynnyksen palveluiden tarjoaminen ovat toimenpiteitä, joilla voidaan ehkäistä kalliimpien palveluiden tarpeen kasvua. On huomattavasti edullisempaa ja inhimillisempää vahvistaa esimerkiksi lastensuojelun resursseja kuin päätyä lapsen sijoittamiseen kodin ulkopuolelle, vaikka joissain tapauksissa se toki onkin ainoa vaihtoehto. Valtioneuvoston päätös vähimmäishenkilöstömitoituksesta lastensuojelun sosiaalityöhön, jonka mukaisesti vuonna 2024 yhdellä lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä saa olla vastuullaan enintään 30 lasta on tervetullut, mutta vaatii myös resursointia.

Kun sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät kunnilta hyvinvointialueille, on vaarana että palveluita keskitetään keskuspaikkakunnille. Vaikka on perusteltua edelleen keskittää vaativimman hoidon yksiköitä, ei alueuudistus saa johtaa siihen, että terveyskeskukset, tai oikeammin tulevat sote-keskukset, katoavat kokonaan pienemmiltä paikkakunnilta, jolloin apua saadakseen on kuljettava kymmenien kilometrien päähän niinkin tiheään asutulla alueella kuin Varsinas-Suomi. Myös kielellisten oikeuksien toteutumisesta on pidettävä huolta.

Nuorten mielenterveyspalvelut

Koronan myötä jo ennestään huolestuttava nuorten mielenterveyden ongelmien lisääntyminen on entisestään kasvanut. Parin vuoden välein toteutettavan tuoreen kouluterveyskyselyn tulokset kertovat erityisesti yläkouluikäisten tyttöjen ahdistuneisuuden lisääntymisestä. Joitain kuukausia sitten uutisoitiin katastrofaalisesta tilanteesta nuorten mielenterveysyksiköissä, joissa nuoria nukkui jopa patjoilla käytävillä.

Mielenterveyden horjuessa avun tulee olla mahdollisimman lähellä ja helposti saavutettavissa, sillä masentunut tai ahdistunut nuori ei osaa tai jaksa lähteä hakemaan sitä monimutkaisten hoitopolkujen takaa. Siksi onkin tarjottava matalan kynnyksen palveluita, joihin pääsee ilman lähetettä, ja jotka tuodaan sinne missä nuoret ovat, kouluihin ja nettiin. Kun koulujen kuraattorit ja psykologit siirtyvät uudistuksen myötä hallinnollisesti sote-alueiden alaisiksi, on pidettävä huolta siitä, että heidän työtilansa ja -panoksensa säilyvät kouluilla.

Koulupsykologien ja -kuraattoreiden vastuulla olevat oppilas- ja yksikkömäärät ovat vaihdelleet suuresti eri kuntien välillä. Eduskunta on joulukuussa hyväksynyt hallituksen esityksen laiksi oppilas- ja opiskelijahuoltolain muuttamiseksi. Sen mukaisesti jatkossa sekä perusopetuksessa että toisen asteen oppilaitoksissa tulee olla yksi kuraattori 670 oppilasta tai opiskelijaa ja yksi psykologi 780 oppilasta tai opiskelijaa kohti. Tulevien hyvinvointialueiden tehtävänä on huolehtia siitä, että lain määräämässä mitoituksessa pysytään.

Turvallinen arki vanhuksille

Sekä vanhusten koti- että laitoshoidossa on valitettavasti ilmennyt viime vuosina lukuisia epäkohtia. Palveluasumisen yksiköiden valvontaa onkin tehostettava ja sekä laitos- että kotihoidon osalta huolehdittava riittävästä henkilöstömitoituksesta. Työntekijävaje johtaa väistämättä siihen, ettei hoitajalla ole aikaa kuin välttämättömimpien hoitotoimenpiteiden suorittamiseen, jolloin asiakaskokemus on huono.

Kristillisdemokraattien aluevaaliohjelmassa vaaditaan neljän takuun käyttöön ottoa vanhusten hoivakodeissa. Ne ovat ulkoilutakuu, ruokailutakuu, hygieniatakuu ja yhteisötakuu. Vanhuksen tulee päästä ulkoilemaan vähintään kaksi kertaa viikossa ja voida ruokailla rauhassa sekä saada tarvittaessa siihen apua. Hänen tulee päästä pesulle, eikä hygieniatarvikkeissa saa säästää. Vanhusten yksinäisyyttä tulee torjua aktiivisesti.

Enemmän hyvinvointia, vähemmän hallintoa

Tämä KD:n vaalislogan on helppo allekirjoittaa. Tärkeintä on huolehtia ihmisestä ja hoidon ja hoivan laadusta, ei kasvattaa hallintoa. Siksi hyvinvointialueiden rahoitus tulee myös taata muuten kuin säätämällä uusia veroja.

Vaaliteemoja videolla

Vähän yli minuutin verran keskeisiä vaaliteemojani: 

Koulupsykologin ja -kuraattorin paikka on koulussa

Eduskunta käsittelee sote-uudistukseen liittyen koulupsykologi- ja kuraattoripalveluiden siirtoa kunnilta tuleville sote-alueille. Vaikka koulupsykologit ja –kuraattorit ovat nykyiselläänkin eri hallintokunnan alaisia kuin opetushenkilökunta, nyt kaavailtavan sote-uudistuksen jälkeen he olisivat osa maakunnallisia sote-palveluita. Pelkona on, että nämä tällä hetkellä kouluilla työskentelevät ja kouluyhteisöön tiiviisti kuuluvat ammattiryhmät siirretään fyysisesti pois koulujen tiloista sote-keskuksiin. Tämä huoli ei ole aiheeton, sillä koulujen tilaongelmat saattavat osaltaan lisätä painetta siirtämiseen.

Oma kokemukseni aineenopettajana on, että saumaton yhteistyö koulupsykologien, -kuraattoreiden ja opetushenkilökunnan välillä edellyttää toimimista samoissa tiloissa. Kaikkien kolmen ryhmän ammattiliitot ovat myös ilmaisseet omana kantanaan, että koulupsykologi- ja kuraattoripalveluita ei tule siirtää osaksi sote-keskuksia. Työskenneltäessä saman katon alla on arjessa mutkatonta ottaa esille joko yksittäiseen oppilaaseen tai oppilasryhmään liittyvä huoli ja miettiä yhdessä ratkaisuja. On myös muistettava, että koulupsykologit ja –kuraattorit eivät ainoastaan auta yksittäisiä oppilaita heidän haasteissaan, vaan toimivat myös ryhmätasolla ja osallistuvat aktiivisesti esimerkiksi kiusaamisen ehkäisemiseen.

Kouluista puhuttaessa tulee oppilaan edun olla aina ensimmäisellä sijalla. Yksittäisen oppilaan on huomattavasti helpompaa ottaa yhteyttä tuttuun psykologiin tai kuraattoriin, joka on osa kouluyhteisöä. Siirtyminen koulun ulkopuoliseen sote-keskukseen kesken koulupäivän on omiaan leimaamaan tuen tarpeessa olevaa oppilasta ja luomaan kuvaa yksilön ongelmasta sen sijaan, että tilanteet nähtäisiin koko yhteisöä koskevina.

Viime aikoina on uutisoitu siitä, miten nuorten pahoinvointi on lisääntynyt koronan myötä. Erityisesti se koskee niitä nuoria, joiden jaksamisessa on ollut haasteita jo ennestään. Nyt esitetyt hallinnolliset siirrot eivät tuo ratkaisua tilanteeseen. Pahimmillaan niillä puretaan toimiva oppilashuolto kouluilta ja vaikeutetaan lasten ja nuorten kanssa työskentelevien yhteistyötä.

Hoitaja on palkkansa ansainnut - ja vähän enemmänkin

Turun kaupunginvaltuusto käsitteli kokouksessaan 15.2. tarkastuslautakunnan vuoden 2019 arviointikertomuksen. Siinä yhteydessä keskusteluun nousi kotihoito ja kotihoidon henkilöstön rekrytointiongelmat. Henkilöstöä on vaikea saada rekrytoitua tarpeeksi, ja sijaisten osaamisessa koetaan olevan puutteita. Henkilöstön riittämätön määrä heijastuu suoraan palvelun laatuun. Hoitajat itse kokevat, että asiakkaan luona on käytettävissä liian vähän aikaa ja että hoidettavien asiakkaiden määrä on liian suuri. On selvää, että kiireessä työtä ei kyetä tekemään niin hyvin kuin haluttaisiin, ja tämä puolestaan kuormittaa työntekijöitä henkisesti ja saa heidät pohtimaan uran tai ainakin työpaikan vaihtoa.

Kotihoidossa on tehty kehittämistyötä loppuvuodesta 2019 lähtien. Tavoitteena on ollut lisätä työntekijöiden itseohjautuvuutta, tukea esimiestyötä ja luoda henkilöstön palkitsemiseen kannustinmalleja. Näillä toimenpiteillä on varmasti vaikutusta, mutta ne eivät riitä niin kauan kuin keskeisin ongelma, liian pieni työntekijäresurssi, on ratkaisematta.

Kotihoitoon luotu kannustinmalli perustuu kertapalkkioihin, joita ovat erityistilanteissa ja vuosittain annettavat kertapalkkiot, liikunta- ja kulttuurisetelit ja "Hieno teko" -palkinnot. Kertapalkitsemiset voivat motivoida henkilökuntaa ja tuoda hyvää mieltä, mutta niistä ei ole hyötyä uusien työntekijöiden rekrytoimiseen tai edes vanhojen pysymiseen, kun samanaikaisesti naapurikunnissa perustyöstä maksetaan satasen verran kuussa enemmän kuin Turussa.

Valtuuston enemmistö ei hyväksynyt asian käsittelyssä tehtyä muutosehdotusta, jossa vaadittiin valmistelun aloittamista selvitystä varten, jonka perusteella valtuustolle olisi tuotu esitys pysyviksi palkankorotuksiksi. Muutosesitystä on moitittu ainakin kahdesta seikasta. Ensinnäkin palkkojen korottaminen Turussa voi johtaa siihen, että ympäristökunnat nostavat puolestaan henkilöstönsä palkkoja. Tällainen kilpajuoksu tulisi Turulle kalliiksi, koska vanhusväestön osuus Turussa on suurempi kuin ympäristökunnissa. Toiseksi muutosesityksen tekijöitä on moitittu poliittisesta populismista heidän nostettuaan asian esille tarkastuslautakunnan lausunnon käsittelyn yhteydessä vähän ennen kuntavaaleja. Itse ongelma, kotihoidon työntekijöiden palkkakuoppa ja sen aiheuttamat rekrytointiongelmat, on kuitenkin todellinen ja vaatii ratkaisua.

Valtuuston käsittelyssä KD:n valtuutettu Ville Auvinen jätti seuraavan ponnen: "Merkitessään kaupunginhallituksen lausunnon tiedoksi kaupunginvaltuusto edellyttää, että kaupunginhallitus - naapurikuntien kanssa neuvotellen - pyrkii löytämään sellaisen ratkaisun, jossa Turun kaupungin kotihoidon työntekijöiden palkkataso, joka nyt on naapurikuntia matalampi, ei vaikeuta pätevän henkilöstön rekrytoimista Turun kotihoitoon." Nähtäväksi jää, mikä vaikutus ponnella käytännössä tulee olemaan. Ainakin kaupunginhallituksen tulee ottaa se huomioon jatkokäsittelyssä ja virkamiesten tulee nostaa asia esiin neuvotteluissa ympäristökuntien palvelualuejohtajien kanssa.

Jokainen meistä asuu mieluiten kotona, ja mitä pitempään vanhus tulee toimeen - kotihoidon avustamana - omassa kodissaan, sen edullisempaa hoito on yhteiskunnalle. Kotihoidon tulee kuitenkin olla muuta kuin vartin pyrähdys, jonka aikana pikaisesti katsotaan, että vanhus saa lääkkeensä ja muun välttämättömän hoidon. Kiireessä toteutettu hoito ei jätä aikaa vanhuksen kuulemiselle, ja hoitajalle se aiheuttaa eettistä kuormitusta, kun työtä ei voi tehdä niin hyvin kuin haluaisi. Kotihoidon laadun saattaminen sellaiselle tasolle, että sekä asiakas että hoitaja jaksavat arjessa, tulee olla yksi tulevan valtuuston tärkeimmistä tavoitteista.

Black lives matter

Tasan kaksi viikkoa on kulunut George Floydin taposta Yhdysvalloissa. Black lives matter -liike on kasvanut ennen näkemättömiin mittasuhteisiin ja mielenosoituksia on järjestetty ympäri maailmaa. Vaikka kaikki mielenosoitukset saavat myös ei-toivottuja, väkivaltaisia ja omaisuuden hävittämiseen pyrkiviä muotoja, on itse asia äärimmäisen tärkeä ja ansaitsee kaiken huomion ja asiallisen keskustelun aiheesta.

Niin Yhdysvalloissa kuin muissa maissa - Suomi mukaan lukien - kaikki rasismi ei suinkaan ole avointa vihamielisyyttä, huutelua tai väkivaltaa, vaikka sitäkin esiintyy valtaväestöstä poikkeavia etnisiä ryhmiä kohtaan. Hankalammin hahmotettava ja siksi myös vaikeammin poistettava rasismin muoto on kätkeytynyt yhteiskunnan rakenteisiin. Vai mistä syystä Korhonen palkataan työhön kuin työhön mieluummin kuin Lindgren tai Abdullaye?

Vaikka rotuerottelu on virallisesti lopetettu sekä Yhdysvalloissa että Etelä-Afrikassa, jossa se jatkui virallisena aina 1990-luvulle saakka, yhteiskunnan eriytyminen etnisin perustein on paikoin jopa syvempää kuin ennen kansalaisoikeustaistelua. Asuinalueet ovat edelleen etnisesti vahvasti profiloituneita, samoin koulut. Politiikan tutkijat Harris ja Lieberman Columbian ja John Hopkins -yliopistosta kirjoittivat vuonna 2015 Foreign Affairs -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan, että mustaihoisen todennäköisyys olla köyhä on kolme kertaa suurempi kuin valkoihoisella, ja hän suorittaa lukion puolet epätodennäköisemmin kuin valkoihoinen. Viime päivien uutisointi on tehnyt selväksi, miten paljon suuremmalla todennäköisyydellä mustaihoinen joutuu poliisin pysäyttämäksi tai väärin kohtelemaksi kuin valkoihoinen.

Tilastokeskuksen mukaan helsinkiläisistä toisen polven maahanmuuttajista 66 prosenttia 20-24 -vuotiaista oli suorittanut peruskoulun jälkeisen tutkinnon vuonna 2019. Suomalaistaustaisista vastaava tutkinto oli 88 prosentilla. Toisen polven maahanmuuttajien koulutustaso on parantunut 2010-luvun aikana. Silti edelleen on syytä kiinnittää huomiota esimerkiksi äidinkielisen opetuksen saatavuuteen ja suomi tai ruotsi toisena kielenä -opetuksen kehittämiseen. Aikuisten maahanmuuttajien kohdalla nopea työllistyminen ja kielen oppiminen työssä ovat parempi vaihtoehto kuin pelkkä kielen opetus ilman kosketusta työelämään.

Rasismi on väärin, mutta se ei poistu toteamalla että sitä ei meillä ole. Pahinta rasismia on usein se, jota ei itsekään tunnista. Tosiasioiden tunnustaminen ja niihin vaikuttaminen ovat tehokkaimpia toimintatapoja tässäkin asiassa.

Black lives matter. All lives matter, no matter whose.

Koulu (melkein) ilman kirjoja

Koulujen lukuvuosi alkoi Namibiassa 15.1. Koulua on tätä kirjoittaessani siis käyty vähän yli kaksi viikkoa. Vaikka maassa on yleinen oppivelvollisuus ja valtio takaa ilmaisen peruskoulun kaikille, käytännössä koulupaikan löytyminen ei ole itsestään selvää.

Koulujen alkaessa uutisoitiin siitä, miten monet vanhemmat vielä koulujen alettuakin etsivät kuumeisesti koulupaikkaa lapsilleen. Kyse on perheistä, jotka ovat muuttaneet, tai jotka haluavat siirtää lapsensa korkeiden lukukausimaksujen takia pois yksityiskouluista valtion kouluihin. Opetusministeriön mukaan koulupaikkoja koko maassa on jopa yli tarpeen, mutta kysyntä ja tarjonta eivät joillain alueilla vastaa toisiaan. Oman ongelmansa muodostavat 8. luokkalaiset, joista jopa puolet on jäänyt luokalle ja kilpailee nyt ikänsä puolesta kahdeksannelle luokalle tulevien kanssa koulupaikoista. Tämä puolestaan liittyy ylimpien luokkien päättökokeita koskevaan opetussuunnitelmauudistukseen, joka toteutetaan portaittain vuosina 2019-2020. Ilmeisesti useat näistä luokalle jääneistä ovat halunneet itse jättäytyä luokalle, jotta pääsevät saumattomammin seuraamaan uutta systeemiä. 

Peruskoulun maksuttomuus on myös alkaneena lukuvuotena suhteellista. Valtion kouluissa ei edelleenkään ole lukukausimaksuja, mutta heikon taloustilanteen takia valtionavustuksia kouluille on leikattu siinä määrin, että koulut eivät enää pysty hankkimaan tarvittavia opiskelutarvikkeita. Koska opetus edelleen on nimellisesti maksutonta, koulut eivät voi virallisesti ottaa maksua koulutarvikkeista, vaan kiertävät tätä keräämällä vanhemmilta vapaaehtoisia tukimaksuja. Käytännössä kuitenkin opiskeluvälineet annetaan ainoastaan niille oppilaille, joiden vanhemmat ovat suorittaneet vapaaehtoisen maksun.

Vietin koko viime viikon eräällä alakoululla, jossa seuraamallani luokalla oli edelleen muutama oppilas, joilla ei ollut tarvittavia vihkoja. Nämä oppilaat tekivät muistiinpanonsa irtopapereille, jos joku toinen oppilas tai opettaja sattui sellaisen antamaan. Käytännön kokemus on osoittanut, että nuo irtolaput katoavat johonkin saman tien kun oppitunti on ohi. Joillain oppitunneilla nämä oppilaat eivät tehneet mitään muistiinpanoja. Sen lisäksi, että läksyjen tekeminen kotona on mahdotonta, joutuvat nämä oppilaat tietysti myös kärsimään siitä stigmasta, että heidän vanhemmillaan ei ole varaa tai halua hankkia heille koulutarvikkeita, toisin kuin luokkakavereiden vanhemmilla.

Maan pääsanomalehden yleisönosastossa oli myös paljon kirjoituksia koulun alkuun liittyen. Eräs ”Viikon kirjeen” kirjoittaja oli sitä mieltä, että koko koulujärjestelmä on epäonnistunut. Keinoina koulujärjestelmän parantamiseen hän ehdotti lomien lyhentämistä, oppikirjojen määrän lisäämistä, virassa olevien opettajien ryhdistäytymistä ja äidinkielisen opetuksen ulottamista neljännelle luokalle.

Namibiassa lukuvuosi alkaa tammikuussa ja päättyy joulukuussa. Lukuvuosi jakaantuu kolmeen lukukauteen, joiden väliin jää aina noin kuukauden loma. Koulupäivien yhteenlaskettu määrä on kuitenkin 198, eli kymmenisen päivää enemmän kuin esimerkiksi Suomessa. Pelkkä koulupäivien määrä ei siis selitä heikkoja oppimistuloksia. Tarkkailtuani tässä vaiheessa viikon ajan oppitunteja olen väistämättä havainnut, ettei oppiminen ole kovinkaan tehokasta. Paljon aikaa kuluu siihen, että puuttuvia tarvikkeita, vihkoja ja kyniä, lainaillaan sieltä täältä. Opetus perustuu pitkälti opetuskeskusteluun, toistoon ja kopiointiin. Luokissa toki on myös julisteita, joiden avulla opettajat havainnollistavat opetusta, ja luokan hallitsevat opettajat osaavat innostaa oppilaita osallistumaan. Toisilta opettajilta kuluu kuitenkin huomattavasti aikaa järjestyksen ylläpitämiseen.

Oppikirjoja on ainoastaan luokassa, ja niitä riittää joissain tapauksissa jokaiselle oppilaalle, joissain aineissa kaksi oppilasta jakaa saman oppikirjan. Kirjojen kunto vaihtelee lähes uudesta kannettomiin kirjoihin, joista puuttuu osa sivuista. Pulpetit ja tuolit olivat myös erittäin huonossa kunnossa siinä koulussa, jossa vierailin. Metallijalkaiset pöydät ja tuolit ensinnäkin pitävät tavatonta meteliä raapiutuessaan betonilattiaa vasten. Toiseksi niihin kiinnitetyt puiset pöytälevyt ja istuinosat olivat osassa kalusteita irronneet. Eräänkin paripulpetin kansi putosi rämähtäen matikantunnin aikana useampaan kertaan. Ei ihme, jos opetukseen keskittyminen ei silloin onnistu.

Tapaamani opettajat suhtautuivat kaikista hankaluuksista huolimatta myönteisesti työhönsä ja kokivat sen kutsumuksenaan. Kuvitellessani itseni opettamassa neljääkymmentä hyvin erilaisista koti- ja kielitaustoista tulevia oppilaita meluisassa, huonosti varustellussa luokassa yli kolmenkymmenen asteen lämmössä menettäisin luultavasti motivaationi paljon nopeammin. Näissä opettajissa ja oppilaissa on kaikesta huolimatta Namibian tulevaisuus.