Pakolaiskiintiöistä

Tampereella omalle väelleen puhunut pääministeri Sipilä on uutisten mukaan väläytellyt Suomen pakolaiskiintiön nostamista. Hänen mukaansa Suomi on jo ilmoittanut YK:lle ja EU:lle ottavansa suoraan Turkin pakolaisleireiltä 600 syyrialaista. Suomen koko pakolaiskiintiö tälle vuodelle on 750 henkeä. Siis 750 henkeä niistä miljoonista pakolaisista, jotka elävät leireillä ympäri maailmaa.

Tilanne Euroopassa on viime vuoden loppukesästä saakka ollut kaoottinen turvapaikanhakijoiden aallon vyöryttyä maanosan yli, ja on odotettavissa, että uusi aalto pyyhkäisee kevään tultua ja säiden lämmettyä. Osa tulijoista on niitä, joihin presidentti Niinistö viittasi kohua herättäneessä puheessaan. Kaikki eivät ole aidosti suojelun tarpeessa, vaan ovat muista syistä liikkeellä. Paremman elintason perässä on Suomestakin lähdetty niin Amerikkaan kuin Ruotsiinkin. Väärin on tietysti se, jos vedotaan turvapaikan tarpeeseen, jos siihen ei ole olemassa perusteita.

Moni pakolaisten vastaanottamiseen kriittisesti suhtautuva perustelee kantaansa sillä, että pakolaisia tulee auttaa heidän omassa maassaan tai sen lähialueilla. Näin ilman muuta onkin - toinen asia on sitten se, onko näillä samoilla kriitikoilla todellista valmiutta edes siihen. Kaikesta avusta ja hyvästä tahdosta huolimatta on kuitenkin selvää, että pakolaisleirillä elävällä ei ole tulevaisuutta. Tai on, jos leirien infrastruktuuri, palvelut ja ennen kaikkea koulutusmahdollisuudet kehitetään niin pitkälle, että siellä asuvien on mahdollista elättää itsensä ja perheensä, kouluttaa lapsensa, liikkua vapaasti ja suunnitella tulevaisuuttaan kuten kenen tahansa meistä. Leireistä siis pitäisi muodostua kaupunkeja kauppoineen, sairaaloineen, kouluineen ja yliopistoineen. Lisäksi niistä pitäisi olla hyvät yhteydet muualle maahan ja maailmaan. Vaikka tämä utopia toteutuisikin, se tuskin poistaisi väliaikaisuuden ja sitoutumattomuuden tunnetta leirien asukkailta. Ihminen kaipaa luonnostaan jotain pysyvämpää kotiutuakseen ja uskaltaakseen suunnitella tulevaisuuttaan.

Sisäministeri Orpo arvioi, että Suomen pakolaiskiintiö voi tulevaisuudessa nousta moninkertaiseksi: ”Jos EU onnistuu jo kevään aikana saamaan ulkorajojen valvonnan kuntoon ja laittomasti Eurooppaan tulevien turvapaikanhakijoiden määrä laskee, ja tämä on pysyvä olotila, silloin koko Euroopan pitää kasvattaa pakolaiskiintiötä. Ja Suomen siinä mukana”, Orpo sanoo. (HS 7.2.2016)

Itse näen pakolaiskiintiöiden kasvattamisen oikeana ja hallitumpana ratkaisuna kuin nykyisen tilanteen, jossa väkeä virtaa hallitsemattomasti maasta toiseen ja suurimmat nettoajat ovat ihmissalakuljettajat ja salakuljetusbisnekseen kietoutuva rikollisuus. Suomi ei voi kuitenkaan yksinään vastata huutavaan tarpeeseen, vaan tarvitaan EU:n yhteisiä linjauksia, ulkorajojen saamista kontrolliin ja satsaamista konfliktinratkaisuun ja elämisen edellytysten parantamiseen niin nykyisissä lähtömaissa kuin potentiaalisilla tulevilla kriisialueilla. Tulee myös muistaa, että aseelliset konfliktit ja terrori eivät ole ainoita asioita, jotka ajavat ihmisiä pakoon kotiseuduiltaan. Monilla alueilla ilmaston lämpenemisen tai muun ihmisen aikaan saaman toiminnan tuloksena vanhojen elinkeinojen harjoittaminen tulee mahdottomaksi.

Tänään oli Hesarissa mielenkiintoinen artikkeli suomalaisesta koulusta Qatarissa. Artikkelin loppupuolella Harvardin yliopiston vieraileva professori Pasi Sahberg kommentoi suomalaista koulutusvientiä. Suurin potentiaali hänen mukaansa on tutkintojen myymisessä. Eduskunnan viime vuonna tekemä lakimuutos antaa mahdollisuuden lukukausimaksujen perimiseen EU:n ja Eta-alueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Toisaalta hän toteaa, että Ruotsissa ja Tanskassa vastaavien maksujen käyttöönotto on vähentänyt ulkomaalaisten opiskelijoiden määrää 80-90 prosenttia. On kyseenalaista, kannattiko maksut ottaa käyttöön. Ainakaan ne eivät edistä köyhistä maista tulevien opiskelijoiden mahdollisuuksia saada korkeatasoinen suomalainen koulutus. Lukukausimaksujen rinnalle tulee luoda stipendijärjestelmä, jonka turvin kehittyvistä maista tulevien opiskelijoiden on mahdollista rahoittaa opintojaan.

Hätä ja avun tarve eivät ole vähenemässä. Ei auta vaikka kuinka panisi pään pensaaseen ja toivoisi parasta. Jos kriisialueille ei saada apua, pakolaisvirrat tulevat kasvamaan entisestään. Toisaalta esimerkiksi Afrikasta kuuluu paljon hyvää. Maanosan talous kasvaa keskimäärin viisi prosenttia vuodessa, yhä useammat pääsevät kouluun ja lukutaidottomuus on vähentynyt radikaalisti. Kehitysyhteistyöllä, investointituilla ja erityisesti koulutuksella on saatu ja saadaan aikaan positiivista kehitystä. Samanaikaisesti on tarpeen vastata kriisialueiden akuuttiin inhimilliseen hätään myös pakolaiskiintiöiden harkitulla nostamisella. Kiintiöiden kautta apu ohjautuu sinne, missä sitä eniten tarvitaan, ja myös kotouttamisen edellytykset ovat paremmat. Pakolaispolitiikan tulee olla hallittua ja inhimillistä.

Mama Africa huolehtii lapsistaan

Suomessa vierailulla oleva Kansainvälisen kauppakeskuksen ITC:n johtaja Arancha González kehottaa Helsingin Sanomien haastattelussa suomalaisia etsimään kauppakumppaneita Afrikasta, josta löytyy hänen mukaansa erinomaisia bisnesmahdollisuuksia. Afrikalle ennustetaan seuraaaville 20 vuodelle suurimpia talouden kasvulukuja, suurinta kaupungistumista ja suurinta keskiluokan kasvua.
 

Olen itse elänyt afrikkalaisessa suurkaupungissa, Yaoundéssa, vuosituhannen vaihteessa noin seitsemän vuoden ajan. Palattuani sinne viime vuoden lopulla muutamaksi viikoksi tein havaintoja, joiden perusteella on helppo uskoa edellä mainittujen ennusteiden paikkansapitävyyteen. Keskiluokan kasvun huomaa rakentamisesta, autojen määrän kasvusta, koulutuksen arvostamisesta ja elämäntavan länsimaistumisesta. Yhä useammat hakeutuvat Eurooppaan tai Amerikkaan opiskelemaan, ja monet palaavat kotimaahansa päätettyään opintonsa.
 

Afrikkalainen koulutettu keskiluokka on halukasta ja kykenevää kehittämään omaa maataan. Tätä potentiaalia kannattaisi länsimaiden tukea. ITC on kehitysjärjestö, jonka tarkoitus on edistää kaupan käyntiä ja sitä kautta kehitystä köyhissä maissa. Edistämällä kehittyvien maiden kauppaa ja auttamalla niitä saamaan tuotteitaan maailmanmarkkinoille edistetään samalla tehokkaalla tavalla köyhyyden vähentämistä. Perinteistä kehitysapua on usein aiheellisestikin arvosteltu sen passivoivan luonteen takia. Aid for trade -ajattelussa poistetaan esteitä kaupankäynnin tieltä ja annetaan sitä kautta köyhille maille mahdollisuus taistella köyhyyttä vastaan ja kehittyä omin voimin.
 

González kehottaa käymään kauppaa erityisesti naisten pyörittämien pienyritysten kanssa. Miksi juuri naisten? Siksi, että missä tahansa maassa pk-yritykset muodostavat 80-90 prosenttia talouden toimeliaisuudesta, ja niistä noin puolet on naisten vetämiä. Lisäksi naiset käyttävät 90 prosenttia tuloistaan perheisiinsä ja yhteisöihinsä. Miehillä vastaava luku on vain 40%. Tämäkin tosiasia on yhtäpitävä omien havaintojeni kanssa. Mama Africa huolehtii lapsistaan ja yhteisöstään.
 

Perinteistä kehitysapuakaan ei tule unohtaa. Koulutus on avainasemassa hankkeita valittaessa. Koulutus voimaannuttaa yksilöitä ja yhteisöjä kantamaan itse vastuuta toimeentulostaan ja kehittymisestään.Usein epäillään, meneekö annettava kehitysapu perille. Seurasin läheltä erään Suomen ulkoministeriön rahoittaman kehitysprojektin koulutusvaihetta loppuvuodesta. Kuten monessa muussakin projektissa, siinäkin rahoitus kanavoidaan kansalaisjärjestön kautta. Järjestön edustajat ovat säännöllisesti yhteydessä paikalisiin toimijoihin ja käyvät paikan päällä monitorointimatkoilla kerran-pari vuodessa. Paikallinen toimija antaa säännölliset talous- ja toimintaraportit rahoittajalle.
 

Kansalaisjärjestöjen kautta tehtävä kehitysapu suunnataan usein ruohonjuuritasolle ja henkilökohtaiset yhteydet takaavat suoran tiedon saannin projektien etenemisestä. Hankkeiden valvonnasta vastaavilla tulee olla tietoa ja kokemusta kohdemaan kulttuurista ja toimintatavoista riskien tunnistamiseksi ja minimoimiseksi. Hankkeille tulee myös tehdä vaikuttavuusarviointi. Niitä olisi nähdäkseni mahdollista tehdä nykyistä enemmän yhteistyössä esimerkiksi yliopistojen kehitysmaatutkimuksen tai vastaavien laitosten kanssa.