Koulut kuntoon

Tämän kevään kuntavaalit ovat mitä suurimmassa määrin sivistysvaalit. Sote-uudistus vie toteutuessaan kuntien budjetista paikkakunnasta riippuen puolet tai enemmänkin. Kuntien yhdeksi tärkeimmistä lakisääteisistä tehtävistä jää koulutuksen, varhaiskasvatuksen ja sivistyspalvelujen, kuten esimerkiksi kirjastopalvelujen järjestäminen. Vaikka Suomi on edelleen kansainvälisissä vertailuissa korkeatasoisen ja tasa-arvoisen koulutuksen kärkimaita, on asioita, jotka kaipaavat pikaista korjaamista jotta oppimistulokset eivät heikkene nykyisestä. Korjauslistalla ovat ainakin ryhmäkoot, opettajien työn tukeminen ja tietysti koulujen ja päiväkotien sisäilmaongelmat.

Opetusryhmän koolla ei ole tutkimuksissa voitu todistaa olevan suoraan vaikutusta oppimistuloksiin. Sillä on kuitenkin huomattava vaikutus siihen, kuinka paljon opettaja ehtii antaa huomiota yksittäiselle oppilaalle. Paras ratkaisu ei ole säätää kategorista kattoa luokkakoolle. Sen sijaan ryhmäkoon määrittelyssä tulisi ottaa nykyistä paremmin huomioon opetusryhmän koostumus. Jos puolet luokan oppilaista ei ole äidinkieleltään suomea puhuvia, luokassa on useampia tehostetun tai erityisen tuen tarvitsijoita ja vielä muutama käytöshäiriöinen tuomassa oman panoksensa luokan työskentelyyn, ei voida olettaa että opettajalta liikenisi riittävästi huomiota jokaiselle oppilaalle. Myös avustajien tai resurssiopettajien tarve on sitä suurempi, mitä heterogeenisempi opetusryhmä on.

Turun Sanomissakin on kuluneen kevään aikana käyty keskustelua siitä, tulisiko kaikki oppilaat sijoittaa inkluusio-periaatteen mukaisesti yleisopetuksen ryhmiin. Tätä näkemystä kannattavat erityisesti yliopistotutkijat. Opettajia on jopa syytetty ammattitaidon puutteesta, elleivät kykene opettamaan kaikenlaisia oppijoita samassa isossa ryhmässä. On kuitenkin merkillepantavaa, että nimenomaan erityisoppilaiden vanhemmat usein haluavat että heidän lapsensa voivat opiskella pienryhmässä. Erityisopetuksen pienryhmistä ei tulekaan kokonaan luopua. On voitava harkita tapauskohtaisesti, milloin oppilaan kannalta paras paikka olla ja oppia on pienryhmä, ja missä tapauksissa hänet voidaan sijoittaa yleisopetuksen ryhmään. Kauniista periaatteesta ei saa muodostua säästöautomaatti.

Opettajien lomautukset ja sijaiskiellot vaarantavat oppilaan perusopetuslakiin perustuvan oikeuden saada opetussuunnitelman mukaista opetusta ja kasvatusta jokaisena koulupäivänä. Turussa on säästytty lomautuksilta, mutta epämääräisen ohjeen olla palkkaamatta sijaisia alle kolmen päivän poissaoloihin on jo vuosia tulkittu merkitsevän käytännössä sijaiskieltoa. Tämä on johtanut siihen, että opettajien ei ole juurikaan ollut mahdollista päästä täydennyskoulutukseen työaikana. Paljon puhutaan koulujen digiloikasta. Sen saavuttamiseen vaaditaan paitsi välineitä, myös opettajien kouluttamista digilaitteiden ja -materiaalien pedagogisesti tehokkaaseen käyttöön.

Sisäilmaongelmaiset julkiset rakennukset ovat kansanterveydellinen tragedia. Ties kuinka moni lapsi, nuori ja aikuinen kärsii loppuelämänsä huonon sisäilman aiheuttamista terveysongelmista. Niiden aiheuttamat kustannukset ovat valtavat. Liian usein ongelmista vaietaan liian pitkään eikä niiden korjaamiseen ryhdytä ajoissa. Valitettavasti joskus ainoa ratkaisu, jolla ongelmat saadaan loppumaan, on vanhan rakennuksen purkaminen ja uuden rakentaminen. Eikä sekään aina onnistu. Urakkasopimusten teossa ja rakennusvalvonnassa tarvitaan tarkkuutta ja myös taloudellista panosta, jotta uudisrakennuksissa ei toisteta aiemmin tehtyjä virheitä.

Sekä edellinen että nykyinen hallitus ovat leikanneet koulutuksesta. Niin ei voi enää jatkua. Koulutukseen sijoitettu euro on sijoitus tulevaisuuteen ja se maksaa itsensä takaisin korkoineen.

Miljoonasäästöjä

Syntyvyys on ollut Suomessa laskussa jo viitisen vuotta peräkkäin, eikä Turku tee tässä poikkeusta. Oman selityksensä tähän antaa huono taloustilanne. Voisi kuitenkin sanoa, että yhteiskunnan ilmapiiri ei muutenkaan ole Suomessa järin lapsimyönteinen. Nykyään tilanne on varsinkin suurissa kaupungeissa usein se, että isovanhemmat ja muu suku asuu kaukana nuoresta perheestä, ja luonnollinen turvaverkko jää näin puuttumaan. Yhteiskunnan tukea tarvitaan.

Edellisessä asuinkunnassamme toimin Mustijoen perusturvan eli Mäntsälän ja Pornaisten kuntien yhteistoiminta-alueen perusturvalautakunnassa. Siellä on viime vuosina panostettu tosissaan lapsiperheiden ennaltaehkäiseviin palveluihin. Kuntaan mm. palkattiin lisää kodinhoitajia. Kodinhoitajapalveluita oli tarjolla lapsiperheille jopa ilmaiseksi muutamia kertoja neuvolan suosituksesta. Tällä tavalla perheitä on mahdollista tukea kriisitilanteiden yli ja tukea arjen vanhemmuutta.

Myös lastensuojelussa on samalla alueella viime vuosina satsattu voimakkaasti ennaltaehkäisyyn. Lastensuojelumenot nousivat aluksi, mutta alun nousun jälkeen ne laskivat vuodessa viidenneksellä. Onkin tärkeää ymmärtää, että kun lastensuojelua ja muita palveluita lähdetään kehittämään varhaisen tuen ja ennaltaehkäisyn suuntaan, kustannusten voi odottaa pienenevän vasta muutaman budjettivuoden viiveellä. Ehkäiseviä palveluja ei siis voi kehittää vähentämällä saman tien raskaampia palveluja. Aina on myös perheitä, joiden tilanne on niin vakava, että kevyet tukimuodot eivät riitä. Kokonaisuudessaan ennaltaehkäisevillä tukitoimilla on kuitenkin mahdollista myös vähentää huostaanottoja.

Tulevaisuudessa sote-palvelut siirtyvät maakunnallisille sote-alueille. Jo nyt on tarpeen kehittää palveluja ennaltaehkäisevään suuntaan ja ottaa mallia parhaista käytänteistä. Yhteistyötä tarvitaan alueellisesti ja myös eri hallinnonalojen välillä. Palvelujen tulee olla saatavilla yhden puhelinsoiton periaatteella. Tämä edellyttää myös palvelujen järjestämistä lähellä niitä tarvitsevia, sen kokoisissa yksiköissä, että työntekijöiden on mahdollista paitsi tuntea asiakkaidensa kokonaistilanne, myös pystyä kommunikoimaan sujuvasti keskenään.

Kyseessä ovat suuretkin säästöt, mutta ennen kaikkea perheiden, lasten ja nuorten hyvinvointi.

Arvokas vanhuus

Mieleeni on jäänyt viimeksi kuluneen vuoden ajalta kaksi tilannetta, joissa ihan tavalliset ihmiset kesken arkisten askareittensa juontuivat puhumaan vanhustenhoidon nykytilanteesta. Keski-ikäisiä keskustelijoita kammotti ajatus joutumisesta riippuvaiseksi ulkopuolisten hoidosta huonoissa olosuhteissa. Kummassakin tapauksessa keskustelijat päätyivät toteamaan että heidän tultuaan vanhuusikään on käytännöksi varmaan jo muotoutunut hoitaa vanhukset pois päiväjärjestyksestä antamalla ”piikki pyllyyn”. Nyt keskustelussa oleva eutanasia siis nähtiin ratkaisuna vanhustenhoidon ongelmiin.

Eräissä Yhdysvaltain osavaltioissa, joissa ns. avustettu itsemurha on laillinen (mutta eutanasia laiton), on rekisteröity itsemurhaa pyytävien syyt pyynnölle. Kaksi kolmasosaa ilmoitti haluavansa kuolla, koska eivät halunneet menettää autonomian tunnetta tai kokivat olevansa menettämässä arvokkuutensa. He eivät myöskään halunneet olla taakaksi läheisilleen. Myös Suomessa saattohoitoon erikoistuneet lääkärit ovat todenneet, että nykyisellä kivunlievityksellä on mahdollista auttaa lähes sata prosenttisesti kovistakin kivuista kärsiviä. Kipu ei siis ole varsinaisesti ongelma, vaan tunne siitä, että joutuu toisten armoille.

Mielestäni yhteiskunnassa ja sen arvoissa on jotain pahasti vialla, jos heikko ja avun tarpeessa oleva joutuu kokemaan olevansa taakka, tai jos olemme voimiemme päivinä niin itseriittoisia, ettemme kykene näkemään itseämme huomisen avustettavina.

Kun puoluesihteereiltä jokin aika sitten kysyttiin huhtikuun kuntavaalien tärkeimmistä teemoista, ainoastaan Kristillisdemokraattien Asmo Maanselkä mainitsi vanhustenhoidon yhtenä kärkiteemoista. Kun kansalaisille tehtiin sama kysymys, 94% vastasi vanhustenhoidon olevan tärkeä tai erittäin tärkeä. Kunnissa tullaan sote-uudistuksen jälkeenkin tekemään tärkeitä ikäihmisten hyvinvointiin vaikuttavia päätöksiä. Mihin ja kuinka paljon kaavoitetaan palveluasumisen yksiköitä? Miten tuetaan ikäihmisten jaksamista ja kotona pärjäämistä? Miten tuetaan heille suunnattua virkistystoimintaa?

Keskustelin taannoin erään hoitoalan asiantuntijaystäväni kanssa siitä, mikä hänen mielestään on tärkeintä vanhustenhoidon kehittämisessä. Vähän yllättäen hän ei alkanut puhua hoitajamitoituksista tai muusta resursoinnista. Hän totesi tärkeintä olevan hoitohenkilökunnan ammatillisuuden ja eettisyyden. Keskustelemalla ja sopimalla yhteisistä tavoitteista ja yhteisesti noudatettavista eettisistä periaatteista on mahdollista tukea henkilökunnan ammatillisuuden ja sitoutuneisuuden kehittymistä. Tämä vaatii työn johdolta ohjaavaa ja kannustavaa otetta sekä riittävästi aikaa ja resursseja.

Kenenkään ei tulisi joutua pelkäämään hoidettavaksi joutumista. Jokainen ihminen on arvokas.

Lapsen vai aikuisten oikeudet?

Eduskunnan lakivaliokunta käsitteli Aito avioliitto -kansalaisaloitteen kokouksessaan 16.11. Sitä ennen se oli kuullut aloitteen alullepanijoita Jukka Rahkosta ja Pasi Turusta sekä asiantuntijoina varatuomari Jyrki Anttista ja professori Tapio Puolimatkaa. Kuulemisen yhteydessä Jyrki Anttinen pyysi perustuslakivaliokunnan lausuntoa aloitteesta. Näin taataan aloitteen perusteellinen juridinen käsittely. Lakivaliokunta päätti puheenjohtajansa Kari Tolvasen ehdotuksesta lähettää aloitteen perustuslakivaliokuntaan, jossa sen käsittely jatkuu.

Kun sukupuolineutraalista avioliittolaista säädettiin, sen valmistelussa tehtiin vakava laiminlyönti. Lain lapsivaikutusten arviointia ei tehty lainkaan, vaikka se tulisi tehdä aina kaikessa päätöksenteossa. Suomi on sitoutunut kansainväliseen lapsen oikeuksien sopimukseen ja siten velvoitettu huomioimaan erityisesti lapsen perusoikeudet lainsäädäntömenettelyssä.

Sukupuolineutraalia avioliittolakia perusteltiin ihmisoikeusasiana. On syytä kysyä, kenen ihmisoikeuksista on kyse? Lapsen, jolla tulisi olla oikeus isään ja äitiin, vai aikuisten oikeudesta perheeseen ja lapseen? Nyt näyttää siltä, että lainsäätäjä on asettunut vahvasti aikuisten puolelle. Siksi on tärkeää, että lapsivaikutusten arviointi tehdään huolellisesti ja ilman ideologista kiihkoa.

Aito avioliitto -kansalaisaloitteessa ei ole kyse kiusanteosta tai asioiden mutkistamisesta muuten vaan. Kyse ei ole myöskään siitä, että kaksi samaa sukupuolta olevaa vanhempaa eivät voisi olla hyviä kasvattajia. On kuitenkin eri asia luoda lainsäädännöllä lähtökohtaisesti tilanteita, joissa lapsi erotetaan toisesta biologisesta vanhemmastaan. Lapsi tarvitsee sekä isän että äidin. Kuvaavaa on, että jopa jotkut homoseksuaalit ovat julkisesti ottaneet kantaa sen puolesta, että jokainen lapsi on oikeutettu sekä isään että äitiin. Tästä esimerkkinä tunnetun muotitalon perustajien Dominico Dolcen ja Stefano Gabbanan ulostulo jokin aika sitten.

Sukupuolineutraalia avioliittolakia perusteltiin myös sanomalla, ettei se ole keltään pois. Nyt on kuitenkin Britanniasta levinnyt maailmalle uutinen, jonka mukaan kristityltä avioparilta on evätty oikeus adoptoida heidän hoidossaan olevat pienet lapset. Kyseiset lapset ovat olleet heidän hoidossaan vuoden alusta, ja he ovat saaneet kehuja lämpimästä ja huolehtivasta toiminnastaan. Kun he olivat ilmaisseet huolensa siitä, että lapset saattaisivat päätyä samaa sukupuolta oleville adoptiovanhemmille, sosiaaliviranomaiset katsoivat, että lapsia ei voida antaa heille.

"We expressed our views in modest, temperate terms based on our Christian convictions. We love everyone (regardless of sexual orientation) and we love the children and believe that they would benefit from the foundation offered by a mother and a father.”

“The decision ... appears discriminatory to us and not related to the children's needs. The children love us; we love them. All the reports show that we are a loving, caring and stable family. What more could a child need?”

CitizenGo -sivustolla on mahdollista allekirjoittaa vetoomus tämän avioparin tueksi. Allekirjoittajia on jo yli 8600. Vetoomus löytyy osoitteesta:

http://www.citizengo.org/en/fm/38429-christian-couple-refused-adoption-because-they-believe-children-need-mother-and-father-they

Toivotaan, toivotaan...

Aamuna jolloin maailma heräsi uuteen aikakauteen Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksen selvittyä olisi hienoa osata paitsi analysoida tulokseen johtaneet syyt, myös ennustaa tulevaa. Joitain johtopäätöksiä voi tietysti vetää kummastakin aiheesta vaalikamppailua seurattuaan. Tuleva presidentti on kuitenkin niin liukas ja arvaamaton, että lienee parasta jättää kristallipallo kaappiin pölyttymään ja vain katsoa, mitä tulevat viikot ja kuukaudet tuovat tullessaan.

Vaalien tulosta on tulkittu populismin voittona, mitä se varmaan pitkälti onkin. Tyytymättömyys vallitsevaan asiaintilaan on kuin kasa kuivia lehtiä, johon voimakass, faktat sivuun lakaiseva retoriikka on tarvittava kipinä. Toisaalta pitää muistaa, ettei kilpailevalla ehdokkaallakaan ole totuudessa pysymisen maailmanennätystä hallussaan. Pahoin pelkäänkin, että politiikassa ollaan menossa yhä enemmän siihen suuntaan, että valovoimaiset tai muuten vaan hätkähdyttävät ehdokkaat vievät kansan huomion, jolloin todellista politiikkaa päästään tekemään yhä enemmän kulisseissa. Totuus on jo pitkään ollut niin suhteellista ja kulloisenkin vallitsevan  kielipelin kahleissa, ettei tilanteessa sinänsä ole mitään uutta.

Nähtäväksi siis jää, mitä uusi aika merkitsee Yhdysvaltain ja maailman taloudelle, siirtolaisten asemalle, ilmastonmuutokselle, kansainvälisille suhteille ja Euroopan ja koko maailman turvallisuudelle. Toivoa sopii, että uusi presidentti pitää kiinni jo solmituista kansainvälisistä sopimuksista, kuten Pariisin ilmastosopimuksesta.

Aletaanko keväällä rakentaa muuria Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle? Saavatko Yhdysvaltain NATO-liittolaiset jatkossa pitää itse huolen omasta turvallisuudestaan? Vai oliko se kaikki kuitenkin lopulta vain vaaliretoriikkaa, heittoja, joiden ei ollut tarkoituskaan olla toteutuvaa politiikkaa? Toivotaan.

Ehkä maailma ei muutukaan uuden presidentin myötä niin paljon kuin voisi kuvitella. Republikaaneilla on nyt Yhdysvalloissa vallan värisuora, ja puolueen eliitti pitää varmasti vallan tiukasti otteessaan. Vai pitääkö? Vasta tulevaisuus näyttää, miten todellinen valta tulee jakaantumaan vastavalitun populistin ja valtaeliitin välillä. Siihen saakka toivotaan parasta.

Mäntsälään ensimmäiset pakolaiset

Valtuusto käsitteli maanantaina ELY-keskuksen Uudenmaan kunnille lähettämän pyynnön lisätä kuntapaikkoja oleskeluluvan saaneille pakolaisille. Yhteensä tarve on yli 2800 kuntapaikalle pelkästään Uudellamaalla, joista Mäntsälän laskennallinen osuus olisi 49.

Asia herätti paikkakunnalla suurta huomiota ja kiivasta keskustelua. Nähtiinpä meillä oikein mielenosoituksiakin kunnantalon ulkopuolella joka kerran kun asian tiimoilta jotain tapahtui. Rajat kiinni-liike vastusti ja vastustaa tietysti edelleen kiivaasti pakolaisten vastaanottamista. Pelottavinta oli joidenkin valtuutettujen saamat suoranaiset uhkaukset, joilla heitä yritettiin painostaa äänestämään pakolaisten vastaanottamista vastaan. Lopulta suurin osa valtuutetuista kuitenkin äänesti kunnanhallituksen esityksen puolesta, jonka perusteella tänne otetaan tänä vuonna 25 ja ensi vuonna 25 pakolaista.

Kukaan ei tietenkää halua pakolaisia Mäntsälään tai Suomeen tai minnekään muuallekaan. Ei kukaan halua olla pakolainen. Tosiasia kuitenkin on, että pakolaisia on maailmassa 15 miljoonaa, ja heidän on asuttava jossain. Mäntsälään ja muualle Uudellemaalle sijoitettavat henkilöt ovat jo saaneet oleskeluluvan kansainvälisen suojelun perusteella. He eivät siis ole turvapaikanhakijoita. Heillä on oikeus asettua asumaan mille paikkakunnalle Suomessa haluavat.

Kun pakolaisia sijoitetaan kuntapaikoille suunnitellusti, heidän kotoutumisensa on mahdollista toteuttaa hallitusti, ja se tulee todennäköisesti onnistumaan paremmin. Jos he sijoittuvat kuntiin itsenäisesti, on todennäköistä, että suuri osa hakeutuu suuriin kaupunkeihin. Jo nyt 2/3 Suomessa pysyvästi oleskelevista vieraskielisistä asuu kuudessa suurimmassa kaupungissa. On kaikkien edun mukaista pyrkiä hajasijoittamaan oleskeluluvan saaneet hallitusti. On kyettävä ehkäisemään maahanmuuttajien voimakas keskittyminen tietyille alueille, eli niin sanottu gettoutuminen, joka tuo mukanaan negatiivisia ilmiöitä.

Kunnan ELY-keskuksen kanssa somima sopimus mahdollistaa kunnalle korvausperusteen myös itsenäisesti kuntaan hakeutuville. Toisin sanoen, jos nyt sijoitettavien lisäksi kuntaan muuttaa itsenäisesti oleskeluluvan saaneita, kunta saa myös heistä korvauksen. On tietysti totta, että korvauksen eivät kata välittömästi kaikkia kuluja. Inhimillisyyttä ja turvallisuutta ei kuitenkaan voi mitata rahassa. Kyse on ihmisistä, tulevista kuntalaisista, ei pelkästään menoerästä kunnalle.

Pakolaiskiintiöistä

Tampereella omalle väelleen puhunut pääministeri Sipilä on uutisten mukaan väläytellyt Suomen pakolaiskiintiön nostamista. Hänen mukaansa Suomi on jo ilmoittanut YK:lle ja EU:lle ottavansa suoraan Turkin pakolaisleireiltä 600 syyrialaista. Suomen koko pakolaiskiintiö tälle vuodelle on 750 henkeä. Siis 750 henkeä niistä miljoonista pakolaisista, jotka elävät leireillä ympäri maailmaa.

Tilanne Euroopassa on viime vuoden loppukesästä saakka ollut kaoottinen turvapaikanhakijoiden aallon vyöryttyä maanosan yli, ja on odotettavissa, että uusi aalto pyyhkäisee kevään tultua ja säiden lämmettyä. Osa tulijoista on niitä, joihin presidentti Niinistö viittasi kohua herättäneessä puheessaan. Kaikki eivät ole aidosti suojelun tarpeessa, vaan ovat muista syistä liikkeellä. Paremman elintason perässä on Suomestakin lähdetty niin Amerikkaan kuin Ruotsiinkin. Väärin on tietysti se, jos vedotaan turvapaikan tarpeeseen, jos siihen ei ole olemassa perusteita.

Moni pakolaisten vastaanottamiseen kriittisesti suhtautuva perustelee kantaansa sillä, että pakolaisia tulee auttaa heidän omassa maassaan tai sen lähialueilla. Näin ilman muuta onkin - toinen asia on sitten se, onko näillä samoilla kriitikoilla todellista valmiutta edes siihen. Kaikesta avusta ja hyvästä tahdosta huolimatta on kuitenkin selvää, että pakolaisleirillä elävällä ei ole tulevaisuutta. Tai on, jos leirien infrastruktuuri, palvelut ja ennen kaikkea koulutusmahdollisuudet kehitetään niin pitkälle, että siellä asuvien on mahdollista elättää itsensä ja perheensä, kouluttaa lapsensa, liikkua vapaasti ja suunnitella tulevaisuuttaan kuten kenen tahansa meistä. Leireistä siis pitäisi muodostua kaupunkeja kauppoineen, sairaaloineen, kouluineen ja yliopistoineen. Lisäksi niistä pitäisi olla hyvät yhteydet muualle maahan ja maailmaan. Vaikka tämä utopia toteutuisikin, se tuskin poistaisi väliaikaisuuden ja sitoutumattomuuden tunnetta leirien asukkailta. Ihminen kaipaa luonnostaan jotain pysyvämpää kotiutuakseen ja uskaltaakseen suunnitella tulevaisuuttaan.

Sisäministeri Orpo arvioi, että Suomen pakolaiskiintiö voi tulevaisuudessa nousta moninkertaiseksi: ”Jos EU onnistuu jo kevään aikana saamaan ulkorajojen valvonnan kuntoon ja laittomasti Eurooppaan tulevien turvapaikanhakijoiden määrä laskee, ja tämä on pysyvä olotila, silloin koko Euroopan pitää kasvattaa pakolaiskiintiötä. Ja Suomen siinä mukana”, Orpo sanoo. (HS 7.2.2016)

Itse näen pakolaiskiintiöiden kasvattamisen oikeana ja hallitumpana ratkaisuna kuin nykyisen tilanteen, jossa väkeä virtaa hallitsemattomasti maasta toiseen ja suurimmat nettoajat ovat ihmissalakuljettajat ja salakuljetusbisnekseen kietoutuva rikollisuus. Suomi ei voi kuitenkaan yksinään vastata huutavaan tarpeeseen, vaan tarvitaan EU:n yhteisiä linjauksia, ulkorajojen saamista kontrolliin ja satsaamista konfliktinratkaisuun ja elämisen edellytysten parantamiseen niin nykyisissä lähtömaissa kuin potentiaalisilla tulevilla kriisialueilla. Tulee myös muistaa, että aseelliset konfliktit ja terrori eivät ole ainoita asioita, jotka ajavat ihmisiä pakoon kotiseuduiltaan. Monilla alueilla ilmaston lämpenemisen tai muun ihmisen aikaan saaman toiminnan tuloksena vanhojen elinkeinojen harjoittaminen tulee mahdottomaksi.

Tänään oli Hesarissa mielenkiintoinen artikkeli suomalaisesta koulusta Qatarissa. Artikkelin loppupuolella Harvardin yliopiston vieraileva professori Pasi Sahberg kommentoi suomalaista koulutusvientiä. Suurin potentiaali hänen mukaansa on tutkintojen myymisessä. Eduskunnan viime vuonna tekemä lakimuutos antaa mahdollisuuden lukukausimaksujen perimiseen EU:n ja Eta-alueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Toisaalta hän toteaa, että Ruotsissa ja Tanskassa vastaavien maksujen käyttöönotto on vähentänyt ulkomaalaisten opiskelijoiden määrää 80-90 prosenttia. On kyseenalaista, kannattiko maksut ottaa käyttöön. Ainakaan ne eivät edistä köyhistä maista tulevien opiskelijoiden mahdollisuuksia saada korkeatasoinen suomalainen koulutus. Lukukausimaksujen rinnalle tulee luoda stipendijärjestelmä, jonka turvin kehittyvistä maista tulevien opiskelijoiden on mahdollista rahoittaa opintojaan.

Hätä ja avun tarve eivät ole vähenemässä. Ei auta vaikka kuinka panisi pään pensaaseen ja toivoisi parasta. Jos kriisialueille ei saada apua, pakolaisvirrat tulevat kasvamaan entisestään. Toisaalta esimerkiksi Afrikasta kuuluu paljon hyvää. Maanosan talous kasvaa keskimäärin viisi prosenttia vuodessa, yhä useammat pääsevät kouluun ja lukutaidottomuus on vähentynyt radikaalisti. Kehitysyhteistyöllä, investointituilla ja erityisesti koulutuksella on saatu ja saadaan aikaan positiivista kehitystä. Samanaikaisesti on tarpeen vastata kriisialueiden akuuttiin inhimilliseen hätään myös pakolaiskiintiöiden harkitulla nostamisella. Kiintiöiden kautta apu ohjautuu sinne, missä sitä eniten tarvitaan, ja myös kotouttamisen edellytykset ovat paremmat. Pakolaispolitiikan tulee olla hallittua ja inhimillistä.