Hallituksen maahanmuuttopoliittiset linjaukset

Viime viikon loppupuolella uutisoitiin hallitusneuvottelijoiden maahanmuuttopoliittisista linjauksista. Tyytyväisenä voi todeta, että perussuomalaisten hallitusvastuuseen tulosta huolimatta Suomen maahanmuuttopolitiika ei muutu olennaisesti. Aivan tyytyväinen ei kuitenkaan voi olla. Kokosin tähän joitain ajatuksiani linjauksista.

1. Pakolaiskiintiö

Perussuomalaiset vaativat ennen hallituneuvottelujen alkua pakolaiskiintiön pienentämistä. Tätä vaatimusta he eivät saaneet läpi, vaan hallitus aikoo säilyttää kiintiöpakolaisten määrän viime vuosien tasolla. Tiedotustilaisuudessa Alexander Stubb sanoi Suomen kantavan tällä tavalla vastuunsa kansainvälisestä pakolaisongelmasta. On totta, että Suomi ottaa suhteessa paljon kiintiöpakolaisia. Kun toisaalta Suomi monen muun EU-maan tavoin vastustaa turvapaikanhakijoiden pakkosijoittamista, olisi mielestäni syytä nostaa kiintiöpakolaisten määrää vielä jonkin verran. Turvapaikanhakijoiden tulva on valtava ja humanitääriseen hätään on vastattava. Pakolaiskintiöt ovat tehokkain ja hallituin tapa ottaa vastaan pakolaisia.

2. Tarveharkinta

EU:n ulkopuolisen työvoiman maahan tuomiseksi työnantajan tulee edelleen osoittaa työluvan saamiseksi, ettei vastaavaa työvoimaa ole jo tarjolla Suomessa. Tarveharkinta siis säilyy periaatteessa entisellään. Sitä voidaan jatkossa kuitenkin lieventää yrityskohtaisesti, mikäli on tarve saada Suomeen erityisosaajia. On kuitenkin myös aloja, joilla ei vaadita erityisosaamista, mutta siitä huolimatta työvoimaa ei löydy.

3. Hallitus teettää riippumattoman selvityksen maahanmuuton kustannuksista

Tässä perussuomalaiset saivat tahtonsa läpi. Toivottavasti tehtävä selvitys vakuuttaa heidätkin siitä, että hallitusta maahanmuutosta hyötyvät lopulta kaikki.

4. Osallistuminen terroristijärjestöksi luokitellun organisaation toimintaan kriminalisoidaan ja törkeisiin rikoksiin syyllistyneiden, rikoksen uusijoiden ja yleiselle järjestykselle vaarallisten henkilöiden maasta poistamista nopeutetaan. Tämä on ehdottomasti hyvä asia. Turvapaikkahakemusten käsittelyä aiotaan nopeuttaa, mikä on varmasti kaikkien osapuolten etu.

5. EU-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille määrätään lukukausimaksut. Tämä linjaus on jo herättänyt keskustelua. Sitä on puolustettu koulutusviennin nimissä ja erityisesti korkeakoulujen rehtorit ovat olleet siitä mielissään. Jos lukukausimaksut otetaan käyttöön, tulee kehittää apurahajärjestelmää siten, että myös niillä lahjakkailla nuorilla, joilla ei ole varaa lukukausimaksihin olisi mahdollisuus päästä opiskelemaan. Ajattelen erityisesti kehittyvien maiden nuoria. Positiivista on suunnitelma houkutella Suomessa valmistuneita ulkomaalaisia jäämään tänne töihin verovähennyksillä.

6. Uusi hallitus aikoo huolehti kotona olevien maahanmuuttajataustaisten naisten kouluttamisesta. Erinomaista!

Ihmissalakuljetus - kenen on vastuu?

Yle:n vaalitentissä toimittaja kysyi mielipidettäni maahanmuutosta ja viittasi siihen, miten Afrikasta lähdetään tänne ja hukutaan Välimereen. Kysymys tuntuu aika karmealta kun sitä muistelee tämän viikon tapahtumien valossa. Jälleen kerran olemme joutuneet tuon asiaintilan eteen, ja tällä kertaa hukkuneiden määrä on erityisen järkyttävä.

Vastasin toimittajalle, että maahanmuuton tulee olla hallittua, mutta että niiden, jotka todella haluavat päästä tänne tekemään työtä tai ovat suojelun tarpeessa, tulee saada siihen mahdollisuus. Tätä mieltä olen edelleenkin. Maahanmuuttajat eivät ole ongelma, ihmissalakuljetus on. Ihmissalakuljetus on törkeää rikollisuutta, joka käyttää hyväkseen sodan, köyhyyden ja vainon keskellä elävien hädänalaista asemaa.

Maahanmuuttajat eivät ole ongelma, Euroopan maiden epäyhtenäinen maahanmuuttopolitiikka on. Tämän viikon karmeiden tapahtumien on viimein herätettävä viranomaiset ja poliittiset päättäjät toimimaan yhdessä ihmissalakuljetuksen lopettamiseksi. Suunnitelmat lisätä Frontexin resursseja sekä muut tämän viikon neuvotteluissa tehdyt esitykset ovat askel oikeaan suuntaan. Valvonnan lisäämisen lisäksi erityisen tärkeää on sopia turvapaikanhakijoiden tasaisemmasta sijoittumisesta Euroopan maiden kesken. Suomen tulee lisätä pakolaiskiintiötään. Emme voi sulkea silmiämme lähimmäisten hädältä ja ajatella, että asia on ainoastaan Etelä-Euroopan maiden, Saksan, Ranskan tai Ruotsin vastuulla.

Afrikassa asuessani kohtasin jatkuvasti etenkin nuoria ihmisiä, joiden suurimpana haaveena oli päästä Eurooppaan tai Amerikkaan. Heille länsimaat ovat paratiisi, jossa jokaisella on mahdollisuus saavuttaa korkea elintaso ja mukava elämä. Tunnustan näissä keskusteluissa tehneeni kaikkeni katkaistakseni näiltä toiveilta siivet. Vaikka matka Eurooppaan vielä järjestyisikin, on nuori työnhakuun lähtenyt henkilö kaukana suvustaan ja kulttuuristaan hyvin haavoittuvainen. Harvat ovat ne, jotka löytävät töitä ja todella onnistuvat saavuttamaan unelmansa. Sen sijaan he joutuvat kohtaamaan rasismia ja ennakkoluuloja. Tilanne on kuitenkin toinen niiden kohdalla, joita odottaa opiskelu- tai työpaikka.

Ihmissalakuljetuksen lopettamiseksi tulee tehdä kaikki voitava. Eräs keino on luonnollisesti vaikuttaa myönteisesti  lähtömaiden elintasoon ja demokratiakehitykseen. Toivoa sopii, että uusi hallitus ymmärtää  kehitysapumäärärahojen tärkeyden tältäkin kannalta. Edistämällä kaupankäyntiä suomalaisten ja kehittyvien maiden välillä voidaan saavuttaa "kumpikin voittaa" -tilanne. Esimerkiksi Afrikassa vuotuinen talouskasvu on keskimäärin viiden prosentin luokkaa. Nyt olisi oikea aika olla hereillä tässäkin suhteessa.

Mielestäni on tärkeää myös luoda ohjelmia, joiden kautta afrikkalaiset nuoret pääsisivät helpommin opiskelemaan Eurooppaan, myös Suomeen. Korkeatasoisen koulutuksen saaneet lahjakkaat nuoret ovat resurssi palatessaan kotimaahansa. Toisaalta myös Suomi hyötyisi opiskelijoista, jotka olisivat halukkaita jäämään tänne töihin päätettyäään opintonsa. Professori Pekka Kauppi esitti HS:n mielipidekirjoituksessaan 19.4.2015 opiskeluperäisen maahanmuuton sujuvoittamista. Eräs näin saavutettavista eduista olisi Suomen huoltosuhteen paraneminen, kun saisimme lisää työvoimaa ja sitä kautta verotuloja.

Säästetään auttamalla ajoissa

Työssäni yläkoulun opettajana kohtaan nuoria, joilla ei mene hyvin. Moni näistä nuorista haluaisi asua kotona omien vanhempiensa kanssa, mutta ei voi. Vanhempien työttömyys, väsymys, masennus, päihteidenkäyttö ja muut ongelmat ovat niin ylivoimaisia, että lapsista huolehtiminen ei enää onnistu.

Lasten ja nuorten huostaanotot ovat yhteiskunnalle kalliita. Lastensuojelun Keskusliiton ja THL:n vuonna 2012 tekemän tutkimuksen mukaan yhden laitosvuoden hinnalla voitaisiin järjestää yli seitsemän vuotta intensiivistä perhetyötä tai lähes 3000 tuntia kotipalvelua. Olenkin täysin vakuuttunut siitä, että ennaltaehkäisevillä, perheitä tukevilla palveluilla on mahdollista saavuttaa huomattavat säästöt sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tämä edellyttää kuitenkin ennaltaehkäisevien palveluiden riittävää resursointia ja sitä, että palveluiden piiriin pääsee ilman lähetettä tai lastensuojeluilmoitusta viiveettä.

Erityisen tärkeää on tukea pikkulapsiperheitä, jotka ponnistelevat usein jaksamisensa äärirajoilla. Oikeaan aikaan saatu kotiapu ja arjen hallinnan opettelemisen tukeminen kantavat pahimman yli ja antavat uskoa huomiseen. Vauvaperheistä haavoittuvimpia ovat ne, joissa äiti tai molemmat vanhemmat kärsivät päihdeongelmista. Tutkimukset osoittavat, että päihdeongelmaisia äitejä kannattaa hoitaa, ja heillä on usein suuri motivaatio kuntoutua kyetäkseen huolehtimaan itse vauvastaan. Kuntoutuksella on mahdollista katkaista sukupolvien yli ulottuva syrjäytymisen ketju ja ehkäistä myöhempiä ongelmia lapsen elämässä.

Ennaltaehkäisevien palvelujen takaaminen kaikille tarvitseville edellyttää valtion, kuntien ja kolmannen sektorin toimivaa yhteistyötä. Esimerkiksi päihdeongelmaisille apua tarjoavista palveluista noin kaksi kolmasosaa on järjestöjen tuottamaa.

Nuorten mielenterveyspalveluja tulee myös kehittää siten, että apua on tarjolla silloin kun sitä tarvitaan. Kotikunnassani toimii Nuorten tukipisteen nimellä yksikkö, joka tarjoaa matalan kynnyksen palvelua nuorille ilman lähetettä ja tarvittaessa vielä saman päivän aikana. Puhelinsoitto riittää. Tukimuoto on vähentänyt erikoissairaanhoidon mielenterveyspalvelujen tarvetta ja sitä myötä myös kustannuksia.

Raha ei saa ratkaista kun on kyse perheiden, lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Tässä tapauksessa kuitenkin hyvinvointiin ajoissa sijoittamalla voidaan saavuttaa myös taloudellista säästöä, jolloin voittajana on sekä yhteiskunta että yksittäinen perhe, lapsi ja nuori.

Arvovaalit

Pitkään on valitettu, ettei politiikka eikä aina edes äänestäminen kiinnosta tavallista kansalaista, koska poliittiset puolueet eivät juurikaan erotu toisistaan. Kaikki lupaavat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, mutta lopputulos on aina jokseenkin sama.

Näissä vaaleissa ei tätä ongelmaa ole. Talouskasvun elpyminen antaa odottaa itseään, työttömyys kasvaa ja hyvinvointi-Suomi on kohta muisto vain. Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa oli osuva pilakuva. Kaksi lääkäriä tappelee keskenään. Ovesta kurkistaa sairaanhoitaja, joka kysyy vienosti: "Joko olette päättäneet, leikataanko vai elvytetäänkö?"

Taloudellisen tilanteen kiristyminen on tuonut esiin puolueiden ideologisia eroja. Otetaanko lisää velkaa, leikataanko palveluja, korotetaanko veroja vaiko alennetaan ja keneltä? Eri puolueiden vastaukset näihin kysymyksiin ovat erilaisia, riippuen paljolti siitä, mihin kohtaan perinteistä vasemmisto-oikeisto akselia ne sijoittuvat.

Edellä mainitun jaon lisäksi on poliittiseen kenttään ilmestynyt toinen jakolinja, joka ei kulje selvärajaisesti puolueiden välillä, vaan pitkälti myös niiden sisällä. Jako arvoliberaaleihin ja arvokonservatiiveihin on nähtävissä monissa kysymyksissä, ei vähiten perheeseen ja avioliittoon liittyvissä kysymyksissä. Jotkut puolueista ovat profiloituneet näissä kysymyksissä selkeämmin, toisissa jakolinja kulkee puolueen sisällä.

Nämä vaalit ovat monessa mielessä arvovaalit. Siksi onkin erityisen tärkeää ottaa ajoissa selvää, mitä oma ehdokas ajattelee ja mitkä ovat hänen arvonsa.

Sonjan malli

Kristillisdemokraattien eduskuntavaaliehdokas, sisäministerin erityisavustaja Sonja Falk esittelee blogissaan 17.3. oman ehdotuksensa perhevapaamalliksi. Suomeen on esitetty Ruotsin 6+6+6 -mallin soveltamista, jolla on Helsingin Sanomien (16.3.2015) kyselyn mukaan laajahko kannatus eri puolueissa. Sonja Falk ei vastusta esitettyä mallia, mutta esittelee oman 5+5+5 -mallinsa realistisempana ja edullisempan vaihtoehtona nykyisessä vaikeassa taloustilanteessa.

Sonjan mallissa äitiysvapaa olisi 5kk, josta 3kk korotettu äitiyspäiväraha. Nykymallissa äitiysvapaan kesto on noin 4kk. Sonjan esittämässä mallissa äitiysvapaata seuraava vanhempainvapaa olisi kestoltaan myös 5kk, ja sen käytöstä vanhemmat voisivat päättää vapaasti. Viimeinen 5kk olisi "kiintiöporkkana" isille. Tämä isyysvapaa olisi ansiosidonnainen. Sen käyttämättä jättäminen ei kuitenkaan poistaisi äidin oikeutta jäädä hoitovapaalle, toisin kuin kaatuneessa hallituksen perhevapaapaketissa olisi käynyt.

Sosiaali- ja terveysministeriön asettama työryhmä selvitti erilaisten perhevapaamallien käyttöä ja vaikutuksia vuonna 2011. Työryhmä päätyi esittelemään kolme erilaista mallia, joissa kussakin perhevapaiden kokonaiskesto kasvaisi. Mallit olivat:

A-malli, jossa äidin osuus 4,2kk, äidin tai isän osuus 6,3kk ja isän osuus 2,6kk (lähimpänä nykymallia, kuitenkin siten että isän osuus pitenisi).
B-malli, jossa äidin osuus 4,2kk, äidin tai isän osuus 9,0kk ja isän osuus 3,0kk
C-malli, jossa äidin osuus 6,0kk, äidin tai isän osuus 6,0kk ja isän osuus 6,0kk

Malleista tehdyissä kustannuslaskelmissa ei otettu huomioon niiden tuomaa mahdollista säästöä kotihoidon tuen ja päivähoidon kustannuksiin. Ilman näiden säästövaikutusten huomioon ottamista A-malli oli tietenkin kustannusvaikutuksiltaan maltillisin ja C-malli kallein.

Sonjan malli sijoittuu nähdäkseni jonnekin B- ja C-mallin välimaastoon. Sen etuna on pidettävä sitä, että isän osuuden käyttämättä jättäminen ei vähennä oikeutta kotihoidon tukeen.

STM:n selvityksessä todettiin lapsiperheiden köyhyysasteen lisääntyneen 1990-luvun laman seurauksena enemmän kuin muun väestön keskimäärin. Nykyisessä systeemissä yli puolet perhevapaa-ajasta ollaan niukan kotihoidon tuen varassa. On erittäin perusteltua ja lapsen edun mukaista uudistaa järjestelmää enemmän asiosidonnaiseen tukeen perustuvaksi. On myös tärkeää edistää sukupuolten tasa-arvoa työmarkkinoilla, ja toisaalta tukea isien vastuunottoa perheen sisällä. Pakkokiintiöimisiin ei kuitenkaan pidä turvautua, vaan perheiden pitää voida itse päättää lasten hoidon järjestelyistä. "Kiintiöporkkanat" toimivat paremmin kuin kiintiöiden käyttäminen keppinä.

Mielestäni ihanteellinen olisi malli, jossa äidin osuus olisi 6kk, vanhempien vapaasti jakama osuus 9kk ja isälle korvamerkitty osuus 3kk. Siinäkin tapauksessa ansiosidonnainen vapaa pitenisi vähintään 15 kuukauteen, ja isän käyttäessä oman osuutensa 18 kuukauteen. Vaikeassa taloustilanteessa kaikki avaukset ovat kuitenkin harkinnan arvoisia.

Perhevapaat remonttiin

Kun perheiltä on kysytty tutkimuksissa, miten he mieluiten järjestäisivät pienten lasten hoidon, ovat tulokset hyvin samansuuntaisia tutkimuksen tekijästä ja ajankohdasta riippumatta. Suurin osa vanhemmista haluaa järjestää pienten, alle kaksi-kolmivuotiaiden lasten hoidon kotona.

Suomessa ansiosidonnainen vanhempainvapaakausi päättyy lapsen ollessa n. 11 kuukauden ikäinen. Tämän jälkeen on mahdollista jäädä hoitamaan lasta kotihoidon tuen turvin. Kotihoidon tuki on kuitenkin hoitolisälläkin yhdestä lapsesta vain noin 525 euroa/ kk. Kotihoidontukijärjestelmää on arvosteltu siitä, että sitä käyttävät useimmin äidit, ja sen on katsottu heikentävän naisten asemaa työmarkkinoilla. Kuitenkin suomalaiset naiset palaavat töihin vanhempain- ja hoitovapaiden jälkeen työmarkkinoille huomattavasti runsaammin kuin äidit muualla Euroopassa.

Lasten hoitojärjestelyjä pohdittaessa tulisi lapsen edun olla aina ensisijainen. On kehityspsykologinen tosiasia että pienet, alle kolmivuotiaat lapset, eivät hyödy ryhmässä annetusta varhaiskasvatuksesta. Heidän infektioriskinsä on myös suurempi kuin vanhempien lasten. Pienten lasten kotihoidon etuja tulisikin tarkastella laajemmin, osana sosiaali- ja terveyspalvelujen kokonaisuutta. Kotihoitoa tukemalla voidaan vähentää pienten lasten tulehdussairauksia, esimerkiksi korvatulehduksia, jolloin terveyspalveluidenkin tarve pienenee. Erityisesti pienten lasten päiväkotihoito on jo sinänsä kallista - yhden alle kolmivuotiaan päivähoitopaikan kustannukset päiväkodissa ovat n. 15 000 euroa vuodessa.

Äidit jäänevät isiä useammin hoitamaan lapsia usein taloudellisista syistä. Hoitorahan vaatimaton taso pakottaa elämään käytännössä pitkälti yhden palkansaajan tulojen varassa. Useimmiten nuoren perheen ollessa kyseessä isä on vanhemmista parempipalkkainen, joten perheen kannalta on edullisempaa että äiti jää kotiin lapsen kanssa. Olisikin syytä selvittää, miten ansiosidonnaisen vanhempainrahakauden pidentäminen nykyisestä esimerkiksi siihen asti, kun lapsi täyttää 18 kk vaikuttaisi isien halukkuuteen käyttää mahdollisuutta jäädä lasta hoitamaan. Vanhempainrahakauden käytön ajankohtaan olisi myös syytä saada nykyistä enemmän joustoa.

Vanhempainrahakauden jälkeen tulee perheillä olla edelleen todellisia vaihtoehtoja lasten hoidon järjestämiseen. Eräänlainen "raha seuraa lasta" -tyyppinen palvelusetelimalli on mielestäni hyvin varteenotettava vaihtoehto. Setelin arvo olisi sama kaikille, ja perheet voisivat itse vapaasti valita kunnallisen päivähoidon, yksityisen päivähoidon tai kotona vanhemman itsensä tai palkatun hoitajan antaman hoidon välillä.

On korkea aika alkaa nähdä pienten lasten kotihoito yhteiskunnallisesti arvokkaana työnä.

Kenen edusta on kyse?

Erityispedagogiikan professori Timo Saloviidan mukaan (HS Viesrakynä 4.3.2015) koulutyötä haittaavat opettajien pyrkimys ryhmäkokojen pienentämiseen sekä kouluavustajien runsas käyttö. Hän väittää, ettei ryhmäkoolla ole juurikaan merkitystä oppimistuloksiin. Tästä rohkenen olla eri mieltä. Suuresta ryhmäkoosta kärsivät eniten ne, joilla on oppimisen vaikeutta. Ryhmäkoon rajaaminen on eräs tuen keino. Etenkin jos luokassa ei ole Saloviidan parjaamaa avustajaa, opettajan huomio ei millään riitä kaikille avun tarvitsijoille tasapuolisesti.

Mihinkähän perustuu Saloviidan väite siitä, että erityisluokalle siirtoon riittää se, että opettaja ja rehtori pääsevät asiasta yksimielisyyteen? Perusopetuslain 17 pykälässä säädetään erityisluokalle siirroista. Lain mukaan ennen erityistä tukea koskevan päätöksen tekemistä on kuultava oppilasta ja huoltajaa. Oppilaan opetusta vastaavilta (opettajat) on hankittava selvitys oppilaan etenemisestä. Lisäksi on tehtävä moniammatillisena oppilashuollon yhteistyönä selvitys oppilaan jo saamasta tehostetusta tuesta ja oppilaan kokonaistilanteesta. Nämä kaikki näkemykset kootaan asiakirjaan nimeltä pedagoginen selvitys. Tarvittaessa pedagogista selvitystä on vielä täydennettävä psykologisella tai lääketieteellisellä asiantuntijalausunnolla. Kaiken tämän moniammatillisen yhteistyön tuottaman dokumentoinnin perusteella koulutuksen järjestäjä tekee erityisopetuspäätöksen. Koulutuksen järjestäjä ei ole koulu, vaan kunta, ja erityisopetuspäätökset tekee opetuspäällikkö tai vastaava ylempi virkamies. On todella kummallista, että Saloviita päättää kirjoituksensa vaatimalla, että päätösvalta siirroista erityisopetukseen otetaan pois opettajilta ja annetaan terveydenhuollon ammattilaisille. Miten se voidaan ottaa pois kun sitä ei ole nytkään?

Perusopetuksessa on vuodesta 2011 ollut käytössä ns. kolmiportainen tuki. Sen tarkoituksena on ollut vähentää erityisopetuspäätösten tekemisen tarvetta, kun monenlaista tukea voidaan antaa oppilaalle ilman erityisoppilaan statusta. Yleiseen ja tehostettuun tukeen ovat oikeutettuja kaikki oppilaat, ja niiden keinovalikossa ovat lähes kaikki opetuksen eriyttämisen muodot, mukaan lukien osa-aikainen erityisopetus. Ei tarvita pitkiä ja raskaita tutkimuksia ja päätösprosesseja tuen antamiseen, vaan tukea voidaan antaa resurssien puitteissa tarvittaessa. Tuen tarpeen arvioinnissa ja tuen toteuttamisessa luotetaan opettajien ammattitaitoon. Vasta erityisen tuen piiriin pääsemiseen tarvitaan edellä kuvattu pitkä prosessi.

Salovaara tarjoaa ratkaisuksi avustajien irtisanomista ja vapautuneiden palkkarahojen osoittamista erityisopettajien palkkaamiseen. Erityisopettajia toki tarvittaisiin nykyistä enemmän. Pätevistä erityisopettajista on kuitenkin pulaa. Onko ratkaisu siis avustajien korvaaminen epäpätevillä erityisopettajilla? Kenen edunvalvonnasta tässä on kyse?